Islannin onnellisin maahinen tuli minua vastaan BYKO-nimisessä sisustusliike/rautakaupassa toissapäivänä juuri ennen pimeän tuloa. Olin etsimässä jotain lahjaa lasten opettajille, hypistelin turhautuneena käsinpuhallettuja joulukuusenkoristeita, kun kuulin takanani helisevän äänen. Sillä oli tavallisen kaupunkitakin alla valtameri turkoosinvihreää silkkiä, joku pyrstönkaltainen liehuke, ja harmaa-mustat villasäärystimet. Se ei ollut muistanut meikata, mutta sen iho kuulsi ilmiömäistä valoa. Se tuoksui luksuskylpylälle.
Se ei löytänyt etsimäänsä. Ainakin kaksi kauppa-apulaista tuli sitä auttamaan. Sille haettiin varastosta joitain kumisia vempeleitä ja kärryllinen verkkokasseihin pakattuja halkoja. Jäin seuraamaan ostostapahtumaa hämmentyneenä, sydän pamppaillen. Päädyin jopa ostamaan ne penteleen lasikuulat vain siksi, että halusin jäädä kassajonoon hengailemaan maahisen kanssa.
Maahinen ja minä hymyiltiin toisillemme monta kertaa. Tiedän, että näytin tarpeeksi hörhöltä herättääkseni maahisen huomion, olinhan laittanut päähäni rastapipon, jossa Jamaikan värit - ja vain siksi, etten ollut pystynyt pesemään hiuksiani yli viikkoon suihkun olemattoman vedenpaineen vuoksi. Tukka varmaan lemusi villan läpi. Minussa ei ollut luksuskylpylän tuoksua.
Maahinen tuli vielä taakseni kassajonoon ja katselimme siinä Hus&Hibyli-lehteä, jossa näytti olevan maahisesta pikku juttu (muttei taloesittelyä).
Minusta maahinen oli arkisessa olemuksessaan Violently Happy. Ja se oli sellaista hyvää oloa, joka virtasi muihin, ei ollut keneltäkään pois.
Ensi maanantaina hän antaa ilmaiskonsertin keskellä päivää Pohjolan talolla.
lauantai 20. joulukuuta 2008
maanantai 15. joulukuuta 2008
Confessions about the language
It's a bit funny, but I don't feel like a citizen of another Nordic country while living here in Iceland at all. The only place to get the Nordic vibes is Nordens Hus, the cultural centre designed by Alvar Aalto. In all other places I am someone who speaks loud English, and my identity seems to be circling around the fact of my English-speaking rather than citizenship of another Nordic country.
Of course I never shout out my Finnishness to people. I don't look very Nordic, so I could be from anywhere in Europe. Or even Turkey. It's a kind of freedom, being interpreted as someone English-speaking from any corner of the world. But then, when we finally get to the point of nationalities, I notice Finnishness is something through which one can gain sympathy points. "We are so much alike, always in Nordic meetings, we get along so well with the Finns but not with the others," they always say. Maybe it has something to do with never being understood in your native language. The feeling of being totally marginal, if you speak the language in which you were born and raised. The feeling of not making any sense to anyone. Lack of cultural intelligibility. I wonder if that gives us a sense of being somewhat post-colonial?
I hardly get myself understood in Icelandic at all. I've been trying to speak Danish with some taxi-drivers, and Swedish with people who have a background of immigration in Sweden. The Swedish plot works so much better; I have a feeling my Swedish is clear and well pronounced, I can make myself well understood. But Icelandic: shit happens. I remember when I lived in Denmark 10 years ago and learnt to read and speak fine enough by reading Politiken for a few months - no language course for immigrants required. Here, despite attendance on a migrants' course and my daily dose of Frettabladid, the language competence doesn't grow at all. I am able to ask for a plastic bag in a supermarket, but that's about it. (I was able to buy an underground ticket in Stockholm after 6 years of schooling in Swedish, but that's another story.)
The words simply don't make any sense. Because of the linguistic nationalism, very little loanwords are there in the written everyday language. Teenagers talk in English between themselves in public places to show off, but I can rarely recognize international words in the stream of ordinary Icelandic talk. Listening to it is kind of meditative (especially radio programmes), but no exposure increases understanding.
I think for me the only way to become infected by Icelandic vocabulary and grammar would be to fall in love with an Icelander, but the risks have been truly minimal. Especially in the case of men. Sometimes in the public swimming pools someone starts a conversation in Icelandic, and that's always a moment of deep wonder.
I never came here to talk anyways - I came to clear my head and write. In other tongues, not Icelandic. My kids love to correct my pronunciation. Maybe it gives them a feeling of self-confidence, speaking some language much better than Mom.
Of course I never shout out my Finnishness to people. I don't look very Nordic, so I could be from anywhere in Europe. Or even Turkey. It's a kind of freedom, being interpreted as someone English-speaking from any corner of the world. But then, when we finally get to the point of nationalities, I notice Finnishness is something through which one can gain sympathy points. "We are so much alike, always in Nordic meetings, we get along so well with the Finns but not with the others," they always say. Maybe it has something to do with never being understood in your native language. The feeling of being totally marginal, if you speak the language in which you were born and raised. The feeling of not making any sense to anyone. Lack of cultural intelligibility. I wonder if that gives us a sense of being somewhat post-colonial?
I hardly get myself understood in Icelandic at all. I've been trying to speak Danish with some taxi-drivers, and Swedish with people who have a background of immigration in Sweden. The Swedish plot works so much better; I have a feeling my Swedish is clear and well pronounced, I can make myself well understood. But Icelandic: shit happens. I remember when I lived in Denmark 10 years ago and learnt to read and speak fine enough by reading Politiken for a few months - no language course for immigrants required. Here, despite attendance on a migrants' course and my daily dose of Frettabladid, the language competence doesn't grow at all. I am able to ask for a plastic bag in a supermarket, but that's about it. (I was able to buy an underground ticket in Stockholm after 6 years of schooling in Swedish, but that's another story.)
The words simply don't make any sense. Because of the linguistic nationalism, very little loanwords are there in the written everyday language. Teenagers talk in English between themselves in public places to show off, but I can rarely recognize international words in the stream of ordinary Icelandic talk. Listening to it is kind of meditative (especially radio programmes), but no exposure increases understanding.
I think for me the only way to become infected by Icelandic vocabulary and grammar would be to fall in love with an Icelander, but the risks have been truly minimal. Especially in the case of men. Sometimes in the public swimming pools someone starts a conversation in Icelandic, and that's always a moment of deep wonder.
I never came here to talk anyways - I came to clear my head and write. In other tongues, not Icelandic. My kids love to correct my pronunciation. Maybe it gives them a feeling of self-confidence, speaking some language much better than Mom.
Notes from Café Hljómalind
I have escaped from the blogosphere, trying to create some Real Text maybe. The Icelandic darkness has also been physically the toughest winter experience in my life so far. Sleep has been deep and abundant. Coming to another darkness than the domestic one also takes its toll. At the moment, we only have 5 hours of very low sunlight, and the sunny days can be counted with the fingers of one hand. Today it's gray and slushy up to your knees.Luckily, last Saturday was stunning weather-wise and I had lovely driving friends over from Finland (thanks to P, T and the kids again...). They rented a car and we almost completed the famous Golden Circle. Now as a word of warning, even many of the Icelandic "main roads" are difficult to access with a normal car when there is snow on the ground. We missed road 365 between Thingvellir and Geysir. But finally we got to Geysir before it got dark, and just at that twilight moment the experience was otherworldly (despite the frozen toes).
I am working today at Café Hljómalind, and maybe will have another coffee session at Babalu. These two cafés have been the ultimate joys in Reykjavik urban life. Hljómalind is the meeting point of everyone enjoying spelt in their diets; Babalu is slightly more relaxed, offering larger pieces of cake that I suspect are baked with white sugar (gasp!). What I particularly love about Babalu is that the owner doesn't speak Icelandic at all. Old Norse and I are no longer in speaking terms; we only whisper half-words every now and then.
Last week I almost wrote a poem, and I am continuing that still. It's about climbing up Nönnugata in the old part of the city. I love old monasteries and nunneries, or memories of them, wherever I go. The last similar moment was two years ago in Aalborg, Denmark. This year the saga has been continuing through encounters with Carmelite nuns.
There is no Christmas shopping hysteria in Reykjavik, at least the financial crisis has this positive effect on the culture. There are candles and flowers everywhere, and people take Christmas lights quite seriously. But I don't see people with bulging bags around. Nobody pushing or shoving in the shops. No kids with temper tantrums. How come, oh how come?
lauantai 1. marraskuuta 2008
Mustien lippujen alla
Tänään Reykjavíkin keskustassa oli paljon mielenosoituksia. Ja paljon ulkomaalaisia toimittajia kuvaamassa kansankiihotusta. Satuin Austurstraetillä anarkistien soppakeittiölle, jossa jaettiin jotain kuskuspainotteista ruokaa, hedelmiä, soijavanukkaita ja proteiinipatukoita.
Mustien lippujen alla oli harvinaisen kiihkoton tunnelma. Paljon rastoja ja palestiinahuiveja. Lupasin mennä ensi lauantaina uudestaan.
lauantai 18. lokakuuta 2008
Perunasäkki on pop
Mitä oikeastaan tiedän Islannin pankkikriisistä? Olen lukevinani päivittäin lehtiä, joista ymmärrän parhaimmillaan 20%, juttelen ihmisten kanssa, jotka eivät ehkä ole pahimmassa tilanteessa, etsin kaduilta merkkejä. Saan islantilaista palkkaa, olen siis kertomuksen väliaikainen subjekti, vaikutukset ovat myös minussa, vaikka pääsenkin täältä halutessani pois.
Uuden kansallistetun Glitnirin ja Landsbankinnin johdossa ovat nyt naiset, sanotaan, että naiset on kutsuttu paikalle siivoamaan sotkut. Glitnirin ovessa lukee, että rahaa saa nostaa maksimissaan 500, 000 kruunua kerrallaan. Se on kuitenkin paljon enemmän kuin tavallisen islantilaisen kuukausipalkka, mutta säästäjille tiedoksi.
Gordon Brown on tietysti viime viikkojen draaman pahis, hänhän meni nimittämään islantilaisia pankkiireja terroristeiksi. Vähemmän kiinnitetään huomiota Venäjään ja venäläisiin, jotka ovat hyviksiä hätäapulainaajina. Jos ei islantia ymmärrä, kannattaa käydä katsomassa The Guardianin verkkosivujen keskusteluja, joihin islantilaiset ovat osallistuneet. Netti on oivallinen purkautumiskanava monille, sieltä huomaa, että ihmiset ovat siirtymässä epäuskon tilasta syvän vihaisuuden tilaan.
Pääkatu Laugavegur on hyvä indikaattori talouden tilasta. Erityisesti sen rähjäisessä loppupäässä joka toinen liike on lakkautettu eikä uusia avajaisia ole näkyvillä. Minusta Laugavegur on ollut masentunut loppukesästä asti, kun tänne tulin.
Ostin viime viikonloppuna 5 kilon perunasäkin lähikaupasta, luksus-Hagkaupista. Niitä oli siinä oven edessä vuori, siinä kohdalla, missä normaalisti on USA:sta lennätettyjä salaatteja. Emme ole vielä kokenut puutetta mistään, mutta olen ollut havaitsevinani, ettei noloimpia luksustuotteita (kuten Kalifornian mansikoita) enää ole saatavilla niin paljoa kuin ennen. Kestää kauan ennen kuin nämä runsaudensarvet saadaan tyhjennetyiksi.
Kalaa täällä riittää ja lammasta, melkein kaikkia vihanneksiakin viljellään kotimaisesti Hveragerdin kasvihuoneissa. Nälän mahdollisuus on vain hypoteettinen. Fiksummat islantilaiset, he joilla on historian tajua, osaavat laittaa tämän episodin perspektiiviin: jos täällä ollaan osattu elää ja asua 1200 vuotta rankassa ilmastossa erilaisten luonnonkatastrofien ja epidemioiden keskellä, kuinka ihmeessä yksi pankkikriisi voisi saada aikaan pysyvää pahaa?
PS: Kannattaa lukea The Guardianista John Henleyn eilinen (17. 10) juttu "Fishing for answers". Monisyinen analyysi, erilaiset islantilaiset puhuvat.
maanantai 6. lokakuuta 2008
The Halldór Laxness Hike
The only “must” Icelandic tourist attraction on my list before coming here was Halldór Laxness’ home museum Gljufrásteinn near Mosfellsbaer. I have secretly fantasized about visiting it for weeks, but the way there has seemed too complicated without a car.
Today the weather was sunny and less windy, the new snow and bright lights was a tempting combination for an outing in the wild nature, so we took bus 15 to Mosfellsbaer (a small township north on the way to Akureyri). This community is basically enclosed by mountains and fells, and it has a true small town spirit. Mosfellsbaer seemed less affluent than the other satellite towns to Reykjavík – it’s easy to detect the income level by looking at the supermarkets. They had only Bónus and Krónan – the screaming yellow thrift stores. Funnily enough, the landmark building in the community seemed to be the brand new KFC restaurant, where we also strayed. (It was my second visit to KFC ever, the first one happened in the summer on
From Mosfellsbaer there was another bus to Laxnes (even the place has been named after the famous author) but it only drove four times a day on Saturdays. We had to wait three hours for the next one. First it didn’t seem like a worthwhile wait, but then I decided to go for it, as it didn’t seem likely that we’d bother all the way up again during this trip. In three hours, we did KFC, Kronan and a video store café, which had a true tacky arctic small town stickiness to it. The tables were covered with strawberry-patterned wax tablecloths, the waitress was wearing a tracksuit and the only reading available was Seytt og heyrt (Seen and Heard). I was also wearing tracksuit bottoms, because I had run out of all other wearable trousers. I have also started practicing my Icelandic through trashy mags, so I had already purchased the number and keep it happily on the kitchen table. It’s funny how Icelandic celebrities also look like pigs when drunk. However, if compared to the assembly line of KFC, the video store café was in its own way a truly unique experience. Whole families were having lunch there, and the atmosphere was yet quite un-globalized.
We only got to Gljufrásteinn fifteen minutes before closing time. I tried to ask humbly, and the woman working at the desk was sympathetic because of our honest efforts to get there, so we were still allowed a tour in the house, though not a full one with the audiotapes.
It was the second home museum I visited this year. The first one was Bob Marley’s in
Halldór’s house was filled with expensive statues from around the world, and most of the furniture seemed to be designed by Arne Poulsen. The views to the mountains were breathtaking to the extent that I was not sure if I could have taken it as a daily working environment. Too much beauty can also dull the senses. He used to write standing up with a pencil, all the time while writing he would walk around in the study. It was fantastic to see the working space, as an example of how one can arrange a day devoted to writing.
Although the visit to the house was short (yet the poor woman had to stay there overtime because of us), I left the building with a sense of fulfillment. We stayed on the premises for a while, walking on Halldór’s paths, crossing streams, sitting on stones risking “pee disease”, looking for trolls and elves. The neighbour’s dog accompanied us. All the cats and dogs in
The visit ended with an adventurous Halldór Laxness Hike. As the next bus to Mosfellsbaer was due in two and half hours and Laxnes was not exactly a village but a remote concentration of perhaps ten private houses, it was impossible to stay there waiting for transportation. I also decided not to take a taxi this time. So we decided to walk back. We estimated the distance to be five-six kilometers. The views were definitely worth the effort, as long as there was still some light. There were many horse stables on the way back, so the kids were enjoying themselves, shooting photos of each horse they saw. There was a proper asphalt path for pedestrians, but at times it was dangerously icy. The ice slowed down the hike remarkably. It took us two hours to walk the way that without the ice might have taken only an hour.
Although in
perjantai 3. lokakuuta 2008
Lumi tuli jo
Eilen se tuli, antamatta laimeintakaan merkkiä tulostaan. Olin kielikurssin jälkeisellä pakollisella drinksulla Celtic Cross-pubissa Hverfisgatanilla, kun yhtäkkiä taivaalta alkoi sataa pilvitolkulla valkoista. Joillekin kurssilaisista näkymä oli elävä runo, toisille kirottu arkielämän hankaloittaja. Ikävä kyllä kuulun jälkimmäiseen kastiin. Minua rasittaa, jos lumi on läsnä jo ennen puoliväliä tätä reissua, sillä se tietää ylimääräisiä kustannuksia, toppavaatteita ja moonbootseja ja sen sellaista.
Päästyäni kotiin eilen illalla naapurin kissa Sokrates oli taas kotiutunut meille tuuletusikkunan kautta. Päätin palauttaa sen emännälleen sisäkautta varmistaakseen, ettei se joutuisi yöksi hankeen. Naapuri kertoi, että ainoa kauppa, jossa myydään kohtuuhintaisia lasten toppavaatteita on Hagkaup Kringlanin ostoskeskuksessa, muualta ei kannata edes yrittää. Kringlan on noin viiden kilsan päässä täältä, keskellä-ei-mitään. Pitää olla loistava syy jaksaakseen matkustaa sinne tavallisena arki-iltana julkisilla. Juuri nyt en jaksa. Ehkä ensi viikolla tai ensi kuussa.
Tänään oli vapaapäivä, koska lapsilla oli kouluissa vanhempainvartit eikä opetusta lainkaan. Iltapäivällä päätimme mennä katsomaan, olisiko sataman halpahallissa Europrisissä saatavilla mitään talvivaatteita. Kävely sinne oli naparetki, vaikka ei edes tuullut mitenkään erityisesti. Arktinen kylmä vain iskee suoraan luihin ja ytimiin, ilman pidempiä selityksiä. Reykjavíkia ympäröivät vuoret näyttävät aivan Grönlannilta tässä uudessa valkoisessa valossa.
Europrisin valikoima oli surkuhupaisa, kaikki jo valmiiksi saumoista ratkennutta ja laatuun suhteutettuna astronomisen kallista. Jopa Jyväskylän lähistöllä olevasta Jyskän varastovalinnasta olisin löytänyt paremmat kuteet koko perheelle. Ylistyslaulu Suomen halpahalleille…
Onneksi löysimme satamasta toisen halpaliikkeen, outlet-kenkäkaupan, joka möi suurimman osan tuotteista 500-2000 kruunun hintaan. Ostimme kolme paria kenkiä 2000 kruunulla (alle 15 egeä nykykurssin mukaan). Kaksi paria ovat Reykjavik X18-merkkisiä, mitä tahansa se tarkoittaakaan. Yhdet Doc Martens-tyyppiset, yhdet jokasäänkengät ja yhdet peruslenkkarit.
Hassua, että perheessämme kaikilla alkaa olla noin saman numeron kenkä, joten voimme tarvittaessa tehdä luovia vaihtokauppoja. Tiedän, että itse jään tässä porukassa pienijalkaisimmaksi. Ehkä sitten perin kaikki lasten kengät omaan käyttööni, kun he kasvavat pareistaan ulos. Liikkeessä oli myös uskomattomia intialaistyylisiä krumeluurikenkiä, jotka tekisivät ainutlaatuisen vaikutuksen töissä Tampereella Pinni B:ssä (tai tulevassa Sähkötalossa), mutta pidättäydyin houkutuksesta toistaiseksi. Kun niitä sitten myydään paljousalennuksella kolme yhden hintaan, saatan sortua ja laittaa kavereille kanssa.
Täällä varpaat ajattelevat käytännöllisempiä ajatuksia kuin pää ja aivopoimut. Tai joku kumma elin kuten sydän. Yleensä tilanne on toisin. Syvässä etelässä asuessani jalkani äänestäisivät hullutusten puolesta, vaikka pää tai sydän sanoisivat toisin. Täällä jalat äänestävät lämmön, valon ja turvallisen kotiinpaluun puolesta. Se on loppupeleissä ainoa oleellinen asia – päästä kotiin yhtenä kappaleena. Siis näin päin täällä, missä tuuli pieksää ihmisen paljaaksi krumeluureista ja ornamenteista.
lauantai 27. syyskuuta 2008
Back to business
Viikko on kulunut Reykjavíkin ja Tampereen välillä seilaamiseen. Koska jätin lähtiessä kaikki avaimeni asunnon pyykkituvalle pitkäaikaishoitoon, reissu osoittautui mutkikkaaksi ja kalliiksi. Lento takaisin Kööpenhaminan kautta tuntui pieneltä ikuisuudelta. Olimme Keflavíkissa vasta puolenyön jälkeen ja jouduimme nukkumaan yön keskustan hotellissa, jonne pääsimme paikallista aikaa vasta 2.30.
Ylipäänsä Islantiin saapuville suosittelen valitsemaan lennon, joka on perillä päiväsaikaan. Tänne tulo yöllä on karua, kun kaikkialla on niin tyhjää ja hiljaista. Vieläkään en ole aivan päässyt perille, osa minusta on vieläkin matkalla.
Eilen kävimme Reykjavikin taidemuseossa eurooppalaisen tieteen yössä. Taas sain yllättyä siitä, kuinka lapset otetaan huomioon. Háskóli Islands (työnantajani) pani parastaan erityisesti luonnontieteiden saralla. Jopa fysiikan kokeet oli tehty jännittäviksi. Erityisen hauska oli äänisimulaatio, jossa oma ääni muuttui eläviksi liekeiksi. Innostuimme myös pohjoisen Islannin vesien musteensinisistä meduusoista.
Kiinan ja japanin kielen opiskelijoilla oli yhteiset pöydät paikallisten Kiina- ja Japani-ystävyysseurojen kanssa. Ne olivat ehdottomasti suosituimmat kohteet, niissä suorastaan kuhisi väkeä. Hafnafördurissa asustava kiinalainen taiteilija Zhiling Li maalasi meille vesiväreillä kiinalaiseen tyyliin islantilaisen maiseman, joka koristaa nyt autiota seinäämme.
Tieteiden yöstä jäi olo, että tieteen tekeminen voikin olla iloista ja energisoivaa. Tapahtumaan oli laitettu paljon rahaa, mutta ilmaiskamaa ja tarjoiluja tärkeämpää oli kuitenkin ihmisten asenne. Varsinkin nuoret luonnontieteiden opiskelijapojat yllättivät sanojen paljoudella.
Tänään kohtasin ensimmäisen kerjäläisen, noin viisikymppisen islantilaisen naisen, paikallisen ostarin pankkiautomaatilla. Hän pyysi tonnia "lainaksi", oli selvästi tottunut pyytämään juuri sillä hetkellä, kun ihmiset laittavat rahojaan lompakkoon. En sitten antanut, vastasin jotain ylimalkaista omasta köyhyydestäni englanniksi. Ulkomaalaisuuteni hämmensi häntä sen verran, ettei hän inttänyt yhtään enempää, vaan siirtyi kohti seuraavaa asiakasta jonossa. Hän oli melko hyvin hoidettu, lämpimästi puettu ja selvin päin.
Myytti ökykunnan saumattomasta hyvinvoinnista murtui kertaheitolla. Sitäpaitsi se ostari on jumalanhylkäämä murju. Ei yhtään blingblingiä siellä. Nuhjuisia putiikkeja, yksi supermarket ja Vinbudin (paikallinen Alko).
Ylipäänsä Islantiin saapuville suosittelen valitsemaan lennon, joka on perillä päiväsaikaan. Tänne tulo yöllä on karua, kun kaikkialla on niin tyhjää ja hiljaista. Vieläkään en ole aivan päässyt perille, osa minusta on vieläkin matkalla.
Eilen kävimme Reykjavikin taidemuseossa eurooppalaisen tieteen yössä. Taas sain yllättyä siitä, kuinka lapset otetaan huomioon. Háskóli Islands (työnantajani) pani parastaan erityisesti luonnontieteiden saralla. Jopa fysiikan kokeet oli tehty jännittäviksi. Erityisen hauska oli äänisimulaatio, jossa oma ääni muuttui eläviksi liekeiksi. Innostuimme myös pohjoisen Islannin vesien musteensinisistä meduusoista.
Kiinan ja japanin kielen opiskelijoilla oli yhteiset pöydät paikallisten Kiina- ja Japani-ystävyysseurojen kanssa. Ne olivat ehdottomasti suosituimmat kohteet, niissä suorastaan kuhisi väkeä. Hafnafördurissa asustava kiinalainen taiteilija Zhiling Li maalasi meille vesiväreillä kiinalaiseen tyyliin islantilaisen maiseman, joka koristaa nyt autiota seinäämme.
Tieteiden yöstä jäi olo, että tieteen tekeminen voikin olla iloista ja energisoivaa. Tapahtumaan oli laitettu paljon rahaa, mutta ilmaiskamaa ja tarjoiluja tärkeämpää oli kuitenkin ihmisten asenne. Varsinkin nuoret luonnontieteiden opiskelijapojat yllättivät sanojen paljoudella.
Tänään kohtasin ensimmäisen kerjäläisen, noin viisikymppisen islantilaisen naisen, paikallisen ostarin pankkiautomaatilla. Hän pyysi tonnia "lainaksi", oli selvästi tottunut pyytämään juuri sillä hetkellä, kun ihmiset laittavat rahojaan lompakkoon. En sitten antanut, vastasin jotain ylimalkaista omasta köyhyydestäni englanniksi. Ulkomaalaisuuteni hämmensi häntä sen verran, ettei hän inttänyt yhtään enempää, vaan siirtyi kohti seuraavaa asiakasta jonossa. Hän oli melko hyvin hoidettu, lämpimästi puettu ja selvin päin.
Myytti ökykunnan saumattomasta hyvinvoinnista murtui kertaheitolla. Sitäpaitsi se ostari on jumalanhylkäämä murju. Ei yhtään blingblingiä siellä. Nuhjuisia putiikkeja, yksi supermarket ja Vinbudin (paikallinen Alko).
keskiviikko 17. syyskuuta 2008
Kamala päivä
Eilen se sitten tuli, kamala kamala päivä.
Kielikurssilla oli niin kamalaa kuin maahanmuuttajien kurssilla voi koskaan olla. Opettaja laittoi meidät muistelemaan läksyjä (persoonapronominit) kammottavien joukkuepelien kautta, joihin kukaan ei olisi halunnut osallistua.
Islantilainen ironia on myös raaka laji, varsinkin, kun sillä yrittää herätellä vastahakoista porukkaa oppimaan kielioppia. Kun tämä kansa ei harrasta small talkia ja viljelee kohteliaisuussanoja vielä vähemmän kuin suomalaiset, ironiakin ymmärretään jotenkin enemmän non-verbaaliksi - se välittyy enemmän ruumiinkielessä ja äänenpainossa. Toisin sanoin: oli koko ajan tunne, että opettaja v-uilee meille rankasti (vaikka hän ilmeisesti yritti olla terävä ja koominen).
Töksähtelevä komiikka homoista ja lesboista vielä kohotti tunnelmaa. "Niin niin, jos Elisabeta ja Anna ovat lesboja, ehkä sitten he voivat olla "their" ". (Minulla ei ole tällä suomalaisella näppiksellä tarvittavia kirjaimia, jotta voisin kertoa tarkemmin seikkailuistamme kolmen genderin viidakoissa.) Odotan myrskyisiä aikoja, koska ryhmä tuntuu vaativalta. Emme taida olla aivan tyytyväisiä pedagogiikkaan, josta olemme kuitenkin maksaneet.
Eilen sää oli niin kamala, etten voinut kävellä normaaleja matkojani. Bussit olivat sään takia täysin aikatauluistaan seonneet. Myöhään illalla myrsky yltyi niin rankaksi, että kuuli irtotavaroiden lentävän tuulessa ja sai pelätä, mikä lentävä partikkeli rikkoisi ikkunat. Olin varma, että nyt olisi se päivä, jolloin maapallo ajautuu sveitsiläisten ydinfyysisten kokeiden johdosta mustaan aukkoon. Koin lieviä rytmihäiriöitä ja omin silmin näin lattian kallistuvan ainakin 20 asteen kulmaan. Tavarat eivät kuitenkaan sisällä lennelleet. Suunnittelin millimetrin tarkkuudella, missä nurkassa olisi turvallisinta kyyhöttää, jos mustaan aukkoon imeytyminen tai maanjäristys alkaisi.
Aamulla poimin terassilta vain yhden lohjenneen saderännin. Pahemmalta se kuulosti. Ja nyt on vasta syyskuu.
Kielikurssilla oli niin kamalaa kuin maahanmuuttajien kurssilla voi koskaan olla. Opettaja laittoi meidät muistelemaan läksyjä (persoonapronominit) kammottavien joukkuepelien kautta, joihin kukaan ei olisi halunnut osallistua.
Islantilainen ironia on myös raaka laji, varsinkin, kun sillä yrittää herätellä vastahakoista porukkaa oppimaan kielioppia. Kun tämä kansa ei harrasta small talkia ja viljelee kohteliaisuussanoja vielä vähemmän kuin suomalaiset, ironiakin ymmärretään jotenkin enemmän non-verbaaliksi - se välittyy enemmän ruumiinkielessä ja äänenpainossa. Toisin sanoin: oli koko ajan tunne, että opettaja v-uilee meille rankasti (vaikka hän ilmeisesti yritti olla terävä ja koominen).
Töksähtelevä komiikka homoista ja lesboista vielä kohotti tunnelmaa. "Niin niin, jos Elisabeta ja Anna ovat lesboja, ehkä sitten he voivat olla "their" ". (Minulla ei ole tällä suomalaisella näppiksellä tarvittavia kirjaimia, jotta voisin kertoa tarkemmin seikkailuistamme kolmen genderin viidakoissa.) Odotan myrskyisiä aikoja, koska ryhmä tuntuu vaativalta. Emme taida olla aivan tyytyväisiä pedagogiikkaan, josta olemme kuitenkin maksaneet.
Eilen sää oli niin kamala, etten voinut kävellä normaaleja matkojani. Bussit olivat sään takia täysin aikatauluistaan seonneet. Myöhään illalla myrsky yltyi niin rankaksi, että kuuli irtotavaroiden lentävän tuulessa ja sai pelätä, mikä lentävä partikkeli rikkoisi ikkunat. Olin varma, että nyt olisi se päivä, jolloin maapallo ajautuu sveitsiläisten ydinfyysisten kokeiden johdosta mustaan aukkoon. Koin lieviä rytmihäiriöitä ja omin silmin näin lattian kallistuvan ainakin 20 asteen kulmaan. Tavarat eivät kuitenkaan sisällä lennelleet. Suunnittelin millimetrin tarkkuudella, missä nurkassa olisi turvallisinta kyyhöttää, jos mustaan aukkoon imeytyminen tai maanjäristys alkaisi.
Aamulla poimin terassilta vain yhden lohjenneen saderännin. Pahemmalta se kuulosti. Ja nyt on vasta syyskuu.
PS: Ei täältä saa rumaa kuvaa aikaan, vaikka kuinka yrittäisi. Valitsin nyt harmaimman. Joku päivä kuvaan vielä myrskyt.
maanantai 15. syyskuuta 2008
Islantilaisesta lastenkirjallisuudesta, osa 1
Onneksi on Pohjolan talo (Aalto design), se sijaitsee noin 100 metrin päässä työhuoneeltani ja siellä on huippuhyvä kirjasto, jossa on paljon islantilaista kirjallisuutta suomeksi. Tiedän, etten tämän reissun aikana opi kieltä edes sen vertaa, että aamulehdestä selviäisi, saati sitten romaanista. (Tanskaa oppi noin kahdessa kuussa ilman kurssia, mutta se on aivan toinen tarina)
Koska meillä ei ole TV:tä eikä pleikkaa, luemme enemmän kirjoja. Perinteinen iltasatukin on tullut ajankohtaiseksi. Ensimmäinen islantilainen lastenkirja oli Fridrik Erlingsonin Ritari Benjamin kyyhkynen (1994), jonkunlainen moderni klassikko, josta on ilmeisesti tehty leffakin. Tämä oli suuri hitti siksi, että siinä tapettiin kissa hirttämällä ja kiroiltiin estottomasti. Kulmakunnan pojat päätyivät kuitenkin rakennuttamaan talonsa menettäneelle Gudlaug-mummolle uuden talon talkootyönä, ja lopulta kirjan pahis teki sovinnon ja löysi uuden kodin Gudlaugin helmoista. Kirjan pääteemoina ovat elämä ja kuolema sillä samalla vakavalla tavalla kuin esimerkiksi Veljeni Leijonamielessä, ja erityisesti pidin sen tietynlaisesta ajattomuudesta.
Nyt luemme Adalsteinn Ásberg Sigurdssonin teosta Silta Tumman yli (2000), joka pohjautuu enemmän kansansatuihin ja on fantasia/skifimpi kuin Benjamin. Pääosissa huopiaiset, jotka katsovat ihmiskunnan elämää toisin. Maalauksellista kerrontaa, jossa kuten kaikissa parhaissa lastenkirjoissa syödään aina holtittomasti. Menyyllä mm. paistettuja kanelikakkuja, punertavaa hanhenyrttileipää, juuripullia ja sinistä marjasimaa.
Lapsille on runsaasti kirjoja tarjolla myös yliopiston kirjakaupassa, mikä kertoo lasten asemasta kampuksella yleensä ja opiskelijaelämässä. Lapsia on todellakin kaikkialla, käytävillä, kahviloissa, luentosaleissa, ja erityisesti odottavia opiskelijaäitejä. Ulkomaalaiset ystäväni ovat aina ihailleet lasten määrää suomalaisilla kampuksilla, mutta täällä heitä on huomattavasti enemmän ja heihin suhtaudutaan kaikkialla hyvin luontevasti.
Koska meillä ei ole TV:tä eikä pleikkaa, luemme enemmän kirjoja. Perinteinen iltasatukin on tullut ajankohtaiseksi. Ensimmäinen islantilainen lastenkirja oli Fridrik Erlingsonin Ritari Benjamin kyyhkynen (1994), jonkunlainen moderni klassikko, josta on ilmeisesti tehty leffakin. Tämä oli suuri hitti siksi, että siinä tapettiin kissa hirttämällä ja kiroiltiin estottomasti. Kulmakunnan pojat päätyivät kuitenkin rakennuttamaan talonsa menettäneelle Gudlaug-mummolle uuden talon talkootyönä, ja lopulta kirjan pahis teki sovinnon ja löysi uuden kodin Gudlaugin helmoista. Kirjan pääteemoina ovat elämä ja kuolema sillä samalla vakavalla tavalla kuin esimerkiksi Veljeni Leijonamielessä, ja erityisesti pidin sen tietynlaisesta ajattomuudesta.
Nyt luemme Adalsteinn Ásberg Sigurdssonin teosta Silta Tumman yli (2000), joka pohjautuu enemmän kansansatuihin ja on fantasia/skifimpi kuin Benjamin. Pääosissa huopiaiset, jotka katsovat ihmiskunnan elämää toisin. Maalauksellista kerrontaa, jossa kuten kaikissa parhaissa lastenkirjoissa syödään aina holtittomasti. Menyyllä mm. paistettuja kanelikakkuja, punertavaa hanhenyrttileipää, juuripullia ja sinistä marjasimaa.
Lapsille on runsaasti kirjoja tarjolla myös yliopiston kirjakaupassa, mikä kertoo lasten asemasta kampuksella yleensä ja opiskelijaelämässä. Lapsia on todellakin kaikkialla, käytävillä, kahviloissa, luentosaleissa, ja erityisesti odottavia opiskelijaäitejä. Ulkomaalaiset ystäväni ovat aina ihailleet lasten määrää suomalaisilla kampuksilla, mutta täällä heitä on huomattavasti enemmän ja heihin suhtaudutaan kaikkialla hyvin luontevasti.
keskiviikko 10. syyskuuta 2008
Kioskien valot mulle huutaa
Arktinen hysteria on parhaimmillaan täällä snagarijonoissa. Tänä iltana olimme uimassa Reykin puolella yliopiston lähellä sijaitsevassa sundlaug:issa. Olo oli uinnin jälkeen niin eteerinen, ettei hodaria tehnyt mieli, mutta ihailen snagarien kirkkaita valoja alati muuttuvaa iltataivasta vasten. Hemmetti, että harmaankin sävyt voivat olla kauniita.
Ökykuntamme sundlaug on niin hieno, että suurkaupungin sundlaugit kyllä jäävät kakkoseksi sille, vaikkakin Reykin puolella varmaan törmää hauskempiin ihmisiin. Reykissä käytetään altaissa enemmän klooria ja muutenkin ihmisten askeleet ovat painaneet jälkensä kaikille pinnoille. Tosin sanotaan, että jokaisella uimalalla on oma luonteensa. Hofsvallagatan uimalassa parasta oli ympyränmuotoinen höyrysauna, jossa voisi pitää vaikka seminaaria, niin filosofinen henki siellä on. Seltjarnarnesissä taas parasta ovat luksus-poreallas, mummot ja ilmainen kahvi.
Tämän illan allaskokemus oli reilun monikielinen, kun taas ökykunnassa kuulee vain islantia. 101-alueen eli ydinkeskustan uimala on kuulemma niin korkealla katolla, että sieltä näkee koko kaupungin yli. Siellä emme ole vielä käyneet. Kylmällä ilmalla ei jaksa liian kauas, jos pitää tulla takaisin tukka märkänä. Perustan sundlaug-tietämykseni lähinnä Satu Rämön et al. hienoon Mondo-oppaan kuvauksiin. Kirjasta on ollut suuri apu kaupunkisuunnistuksessa ja se on niin runsas, että sen avulla matkailisi helposti täällä kolme vuotta.
Kielikurssi alkoi tehokkaasti. Sai todella kamppailla äänteiden muodostamisessa ja tahti oli sellainen, ettei ainakaan voi valittaa rahojen menemisestä hukkaan. Porukka oli nuori ja dynaaminen, enimmäkseen puolalaisia, jokunen saksalainen ja liettualainen, yksi virolainen ja yksi suomalainen. Sinänsä metsään meni kurssin valinta, koska olisin halunnut ryhmään, jossa olisi aasialaisia ja afrikkalaisia mamuja. Mutta he eivät kai sitten tule kielikurssille Laugavegurille.
Tänään olen lähinnä editoinut indexiä 3 ja puoli vuotta vanhaan väitöskirjaani, josta on nyt tulossa toinen kappale Intiassa. Kamalaa koirantyötä, mutta: a woman's gotta do what a woman's gotta do. Tehokkaasti sitä pääsee pois ympäröivästä todellisuudesta, jos on pakko. Viime aikoina on ollut pakko, koska tekemättömiä töitä on kasautunut ainakin Uralin korkuinen pino tämän maastamuuttoepisodin johdosta. Kun lähden työhuoneeltani, aina en muista olenko Reykjavikissa vaiko Tampereella.
Vasta ulkona, kun katsoo taivaalle, muistaa. Taivaat ovat tämän maan suurin siunaus.
Ökykuntamme sundlaug on niin hieno, että suurkaupungin sundlaugit kyllä jäävät kakkoseksi sille, vaikkakin Reykin puolella varmaan törmää hauskempiin ihmisiin. Reykissä käytetään altaissa enemmän klooria ja muutenkin ihmisten askeleet ovat painaneet jälkensä kaikille pinnoille. Tosin sanotaan, että jokaisella uimalalla on oma luonteensa. Hofsvallagatan uimalassa parasta oli ympyränmuotoinen höyrysauna, jossa voisi pitää vaikka seminaaria, niin filosofinen henki siellä on. Seltjarnarnesissä taas parasta ovat luksus-poreallas, mummot ja ilmainen kahvi.
Tämän illan allaskokemus oli reilun monikielinen, kun taas ökykunnassa kuulee vain islantia. 101-alueen eli ydinkeskustan uimala on kuulemma niin korkealla katolla, että sieltä näkee koko kaupungin yli. Siellä emme ole vielä käyneet. Kylmällä ilmalla ei jaksa liian kauas, jos pitää tulla takaisin tukka märkänä. Perustan sundlaug-tietämykseni lähinnä Satu Rämön et al. hienoon Mondo-oppaan kuvauksiin. Kirjasta on ollut suuri apu kaupunkisuunnistuksessa ja se on niin runsas, että sen avulla matkailisi helposti täällä kolme vuotta.
Kielikurssi alkoi tehokkaasti. Sai todella kamppailla äänteiden muodostamisessa ja tahti oli sellainen, ettei ainakaan voi valittaa rahojen menemisestä hukkaan. Porukka oli nuori ja dynaaminen, enimmäkseen puolalaisia, jokunen saksalainen ja liettualainen, yksi virolainen ja yksi suomalainen. Sinänsä metsään meni kurssin valinta, koska olisin halunnut ryhmään, jossa olisi aasialaisia ja afrikkalaisia mamuja. Mutta he eivät kai sitten tule kielikurssille Laugavegurille.
Tänään olen lähinnä editoinut indexiä 3 ja puoli vuotta vanhaan väitöskirjaani, josta on nyt tulossa toinen kappale Intiassa. Kamalaa koirantyötä, mutta: a woman's gotta do what a woman's gotta do. Tehokkaasti sitä pääsee pois ympäröivästä todellisuudesta, jos on pakko. Viime aikoina on ollut pakko, koska tekemättömiä töitä on kasautunut ainakin Uralin korkuinen pino tämän maastamuuttoepisodin johdosta. Kun lähden työhuoneeltani, aina en muista olenko Reykjavikissa vaiko Tampereella.
Vasta ulkona, kun katsoo taivaalle, muistaa. Taivaat ovat tämän maan suurin siunaus.
tiistai 9. syyskuuta 2008
Olen sisällä, vielä duunia edessä
Kennitala-numerot tulivat viimein postissa viime perjantaina! Olen siis sisällä, minut on rekisteröity ihmiseksi, joka asuu toistaiseksi Islannissa. Minulla on jo melkein pankkitili ja seuraava haaste on verokortin hankinta. Verotoimisto on jossain kaukana rumassa ikävässä paikassa maistraatin lähellä. Minun pitäisi jaksaa joutua sinne vielä tänään. Nyt odottelen valokuvaamon aukeamista, jotta saisin passikuvan, jotta saisin pankkikortin.
Aloitan tänään iltakurssin islannin kielessä Althjodahus-nimisessä paikassa Laugavegurilla. A-hus tai Intercultural Centre on hallituksen tukema "virallinen" monikulttuurisuuden edistämiskeskus. Sain sieltä päteviä neuvoja lasten koulunkäynnistä ennen tänne muuttoa. Paikka on juuri muuttanut uusiin tiloihin pääkadulle, kävin siellä viime viikolla ja siellä oli vielä todella aneemista. Pelkkiä valkoisia seiniä, alakerrassa muutama mosaiikkipöytä muistuttamassa, että keskus voisi olla tarkoitettu maahanmuuttajille.
Kurssi maksaa 15400 kruunua 50 tunnilta ja sen jälkeen saa virallisen todistuksen siitä, että on osallistunut kotoutumiskoulutukseen. 150 tuntia on normimäärä, jonka viranomaiset vaativat, en vielä tiedä mitä varten, ehkä pysyvää oleskelulupaa tai työkkärin asiakkuutta varten. Ajattelin kirjoittaa myös tutkimusmielessä rehellisen päiväkirjan siitä, miltä tuntuu opiskella islannin kieltä uutena tulokkaana (spekuloiden, jos vaikka jäisinkin tänne).
Opiskeluni on alkanut aamulehtiä ja mainoksia tavaten. Tekstistä tajuaa ehkä yhden viidenneksen kaikkia nystyröitään pinnistellen. (Tanskasta tajuan melkein kaiken ja norjastakin kaksi kolmasosaa.)
Viime viikolla olin naapurissa kylässä ja näin islantilaiset iltauutiset. Hemmetin hienoa maisemaa uutiskuvissa. Se muistutti, etten ole vielä nähnyt tästä maasta mitään. Jos en pääse matkustamaan koko saarta ympäri, ehkä minun on haettava Goda Hirdinnistä 2000 kruunun laiton TV, josta ilman digiboksia näkyvät vain kaksi Islannin kanavaa. Tai käymme edelleenkin naapurissa katsomassa telkkaa kuten lestadiolaiset lapset konsanaan.
Aloitan tänään iltakurssin islannin kielessä Althjodahus-nimisessä paikassa Laugavegurilla. A-hus tai Intercultural Centre on hallituksen tukema "virallinen" monikulttuurisuuden edistämiskeskus. Sain sieltä päteviä neuvoja lasten koulunkäynnistä ennen tänne muuttoa. Paikka on juuri muuttanut uusiin tiloihin pääkadulle, kävin siellä viime viikolla ja siellä oli vielä todella aneemista. Pelkkiä valkoisia seiniä, alakerrassa muutama mosaiikkipöytä muistuttamassa, että keskus voisi olla tarkoitettu maahanmuuttajille.
Kurssi maksaa 15400 kruunua 50 tunnilta ja sen jälkeen saa virallisen todistuksen siitä, että on osallistunut kotoutumiskoulutukseen. 150 tuntia on normimäärä, jonka viranomaiset vaativat, en vielä tiedä mitä varten, ehkä pysyvää oleskelulupaa tai työkkärin asiakkuutta varten. Ajattelin kirjoittaa myös tutkimusmielessä rehellisen päiväkirjan siitä, miltä tuntuu opiskella islannin kieltä uutena tulokkaana (spekuloiden, jos vaikka jäisinkin tänne).
Opiskeluni on alkanut aamulehtiä ja mainoksia tavaten. Tekstistä tajuaa ehkä yhden viidenneksen kaikkia nystyröitään pinnistellen. (Tanskasta tajuan melkein kaiken ja norjastakin kaksi kolmasosaa.)
Viime viikolla olin naapurissa kylässä ja näin islantilaiset iltauutiset. Hemmetin hienoa maisemaa uutiskuvissa. Se muistutti, etten ole vielä nähnyt tästä maasta mitään. Jos en pääse matkustamaan koko saarta ympäri, ehkä minun on haettava Goda Hirdinnistä 2000 kruunun laiton TV, josta ilman digiboksia näkyvät vain kaksi Islannin kanavaa. Tai käymme edelleenkin naapurissa katsomassa telkkaa kuten lestadiolaiset lapset konsanaan.
Whale watching without the whales
On Saturday we fell into the tourist trap and took ourselves Whale Watching from Reykjavik Harbour. It was a gray cloudy day, hardly photogenic, but I thought the weather might get harsher every week and by October it might be sheer folly to even think of sailing.
The boat was brimming with people, we were the last ones to enter. The first half an hour was OK, then came the currents and we had to hold on to the railings with white knuckles. Paper bags were distributed, and very few had the curiosity left to even look for signs of the species. Most of us had enough in concentrating on how to return to land in one piece. For someone mainly used to Silja and Viking Line type of sailing, this was truly an exercise in extreme sports.
The cruise took three hours and no sight of even dolphins. In such a case of misfortune, the company gives complimentary tickets valid for two years. This year, they offer this until the end of October. Some of the whales will have swum to warmer waters by then. But we'll be here. I could try again on a day when the ocean's surface is milky white calm.
PS: Why no photos? Sheer laziness. We have a camera here. It's already my third cheap digital one, the two previous cheap ones have got broken in my bag. I agree that an Iceland blog requires photos. Mañana, mañana...
The boat was brimming with people, we were the last ones to enter. The first half an hour was OK, then came the currents and we had to hold on to the railings with white knuckles. Paper bags were distributed, and very few had the curiosity left to even look for signs of the species. Most of us had enough in concentrating on how to return to land in one piece. For someone mainly used to Silja and Viking Line type of sailing, this was truly an exercise in extreme sports.
The cruise took three hours and no sight of even dolphins. In such a case of misfortune, the company gives complimentary tickets valid for two years. This year, they offer this until the end of October. Some of the whales will have swum to warmer waters by then. But we'll be here. I could try again on a day when the ocean's surface is milky white calm.
PS: Why no photos? Sheer laziness. We have a camera here. It's already my third cheap digital one, the two previous cheap ones have got broken in my bag. I agree that an Iceland blog requires photos. Mañana, mañana...
perjantai 29. elokuuta 2008
Hyvä paimen ja muita ihmeitä
Odotustila Reykjavikissa jatkuu. Emme ole vieläkään saaneet kennitala-tunnuksia. Alkuviikosta ystävällinen nuori nainen tiskin takana lupasi toimittaa meille tunnukset kahdessa päivässä. Sitten tuli hässäkkää lasten huoltajuuskysymysten ympäriltä. Kun soitin epätoivoisena maistraattiin eilen (tahdon päästä kiinni normaaliin elämään ja töihin aikuisten pariin yliopistolle oman pöydän ääreen, pronto!), elämään kyllästynyt vanhempi virkailija piti minulle luennon siitä, kuinka kaikilla jonotus kestää ainakin kaksi viikkoa, ja kuinka kehtaan pyytää erityiskohtelua. Siispä lapsia ei voi rekisteröidä kouluun enkä minä voi allekirjoittaa työsopimusta Háskoli Islandsin kanssa ennen kuin tunnukset saapuvat postilaatikkoon joku kaunis päivä.
Säät ovat olleet karuja täällä koko viikon. Tänään oli sellainen carolahäggkvistmäinen "fångad av en stormvind"-fiilis. Jouduin ostamaan lapsille tuulivaatteita pienen omaisuuden edestä.
Tällä viikolla haasteena on ollut tyhjän asunnon saaminen ihmismäiseen kuntoon. IKEA:an on jotenkin hankala matka täältä keskustasta, enkä haluaisi tuhlata rahaa uusiin huonekaluihin neljän kuukauden oleskelua varten. Meillä on täällä vuokraemännältä lainassa yksi sänky, neljä tuolia ja yksi puhelinpöytä (jonka ympärillä ruokailemme). Olen löytänyt yhden patjan lisää ja thaimaalaisesta mamukaupasta hienon kullanvärisen lattiasohvasysteemin, jolla itse nyt nukun.
Onneksi Reykjavikissä on kirppareita. Olen jo kaksi kertaa vieraillut, erään toisen emigrantin nettivinkistä, kaupungin laidalla sijaitsevassa Hyvä Paimen-kierrätyskeskuksessa, jossa myydään vain kodintarvikkeita ja kalusteita. Todella suosittu paikka, kaikilla käytävillä sakeat ruuhkat. Valikoima vaihtuu joka päivä, koko kaupungin kierrätyspisteet tyhjennetään päivittäin ja kaikki roudataan Hyvään Paimeneen. Tarjoavat ilmaiset kahvit ja teet kaikille asiakkaille, siellä tuntuu kokoontuvan oma yhteisö, aivan eri porukkaa kuin täällä Seltjarnarnesissä. Hyvän Paimenen ympärillä oleva kerrostaloalue on ainakin näillä säillä ankeampi kuin mitä näin viime vuonna Itä-Berliinissä. Puolet Reykjavikista tuntuukin olevan imaginääristä Alma Ataa koiranilmalla.
Kiitos Hyvän Paimenen, meillä on nyt parinkymmenen euron arvosta kaikki, mitä kotikokkaamiseen tarvitaan ja vaatimaton kokoelma Islanti-kitschiä. Itselleni löysin niin retron 70-lukulaisen koululaukun 500 kruunulla (n 4 egeä) kuin olla voi. Siinä pysyvät kirjaston kirjat kuivina tuulessa ja tuiskussa, ja siitä oranssi-keltaisesta eminenssistä tunnistaa synkemmässäkin säässä heijastimineen kaikkineen. Meillä ei ollut 70-luvulla yhtä hienoja koululaukkuja kuin täällä. Se siitä elintasoerosta taas.
Sebastianilla ei ole mitään tekemistä perjantai-iltana, hän rämppää toista kitsch-hankintaani moskeijaherätyskelloa tuossa ikkunalaudalla. Pakko kai lähteä tuonne myräkkään ulkoilemaan vielä kerran. Katsotaan, kestääkö kello matkamme loppuun asti. Koska koulut täällä alkavat joka aamu kasilta, katsoin parhaimmaksi hankkia herätyskellon. Rukoushuuto potkaisee päivän käyntiin aivan erityisellä tavalla.
Säät ovat olleet karuja täällä koko viikon. Tänään oli sellainen carolahäggkvistmäinen "fångad av en stormvind"-fiilis. Jouduin ostamaan lapsille tuulivaatteita pienen omaisuuden edestä.
Tällä viikolla haasteena on ollut tyhjän asunnon saaminen ihmismäiseen kuntoon. IKEA:an on jotenkin hankala matka täältä keskustasta, enkä haluaisi tuhlata rahaa uusiin huonekaluihin neljän kuukauden oleskelua varten. Meillä on täällä vuokraemännältä lainassa yksi sänky, neljä tuolia ja yksi puhelinpöytä (jonka ympärillä ruokailemme). Olen löytänyt yhden patjan lisää ja thaimaalaisesta mamukaupasta hienon kullanvärisen lattiasohvasysteemin, jolla itse nyt nukun.
Onneksi Reykjavikissä on kirppareita. Olen jo kaksi kertaa vieraillut, erään toisen emigrantin nettivinkistä, kaupungin laidalla sijaitsevassa Hyvä Paimen-kierrätyskeskuksessa, jossa myydään vain kodintarvikkeita ja kalusteita. Todella suosittu paikka, kaikilla käytävillä sakeat ruuhkat. Valikoima vaihtuu joka päivä, koko kaupungin kierrätyspisteet tyhjennetään päivittäin ja kaikki roudataan Hyvään Paimeneen. Tarjoavat ilmaiset kahvit ja teet kaikille asiakkaille, siellä tuntuu kokoontuvan oma yhteisö, aivan eri porukkaa kuin täällä Seltjarnarnesissä. Hyvän Paimenen ympärillä oleva kerrostaloalue on ainakin näillä säillä ankeampi kuin mitä näin viime vuonna Itä-Berliinissä. Puolet Reykjavikista tuntuukin olevan imaginääristä Alma Ataa koiranilmalla.
Kiitos Hyvän Paimenen, meillä on nyt parinkymmenen euron arvosta kaikki, mitä kotikokkaamiseen tarvitaan ja vaatimaton kokoelma Islanti-kitschiä. Itselleni löysin niin retron 70-lukulaisen koululaukun 500 kruunulla (n 4 egeä) kuin olla voi. Siinä pysyvät kirjaston kirjat kuivina tuulessa ja tuiskussa, ja siitä oranssi-keltaisesta eminenssistä tunnistaa synkemmässäkin säässä heijastimineen kaikkineen. Meillä ei ollut 70-luvulla yhtä hienoja koululaukkuja kuin täällä. Se siitä elintasoerosta taas.
Sebastianilla ei ole mitään tekemistä perjantai-iltana, hän rämppää toista kitsch-hankintaani moskeijaherätyskelloa tuossa ikkunalaudalla. Pakko kai lähteä tuonne myräkkään ulkoilemaan vielä kerran. Katsotaan, kestääkö kello matkamme loppuun asti. Koska koulut täällä alkavat joka aamu kasilta, katsoin parhaimmaksi hankkia herätyskellon. Rukoushuuto potkaisee päivän käyntiin aivan erityisellä tavalla.
tiistai 26. elokuuta 2008
Maahanmuuttaja yrittää integroitua
Olemme olleet Islannissa kolme päivää eikä meillä vielä ole kennitala-tunnuksia. Paikallinen maistraatti yrittää saada meille sellaisen maahanmuuttajastatuksen, että voin maksaa veroja täällä. Ei sen pitäisi olla dramaattisen vaikeaa pohjoismaiselle, mutta veronmaksajana minun pitäisi asua täällä yli puoli vuotta. Aiomme olla täällä vain neljä kuukautta.
Yritin hoitaa asiaa paikallisella kunnantalolla ja se oli hupaisaa, koska näytti siltä, ettei kukaan ulkomaalainen ollut koskaan aiemmin muuttanut tähän pikkukuntaan. Lopulta minut ohjattiin Reykjavikin maistraattiin, jossa olikin ulkomaalaisten invaasio.
Seltjarnarnes on noin 4000 asukkaan oikeistolainen pikkukunta aivan Reykjavikin kupeessa. Täällä on enimmäkseen omakotitaloja, jonkun verran rivitaloja ja aivan muutama kerrostalo. Me asumme matalatuloisten osaomistusasuntoblokissa, matalassa kerrostalossa, ensimmäisessä kerroksessa, joten meillä on ihan oma piha. Tosin Seltjarnarnesissa tuulee mereltä niin vimmatusti - ainakin viime päivät on tuullut - ettei hirveästi houkuttele patiolla notkuminen.
Kunnantaloa ei meinannut löytyä mistään. Missään ei ollut kylttiäkään. Lopulta se löytyi piilosta teollisuushallien keskeltä rantaväylältä. Siellä tuntui olevan vain kaksi tätiä töissä. Tädeillä oli kummallakin eksklusiiviset timangit kaulassa. Palvelu oli ystävällistä, mutta mitään introa kuntalaisuuteen en saanut. Kunnan nettisivuilla ei myöskään ole sanaakaan englanniksi. Reykjavik taas lähestyy uusia tulokkaitaan hyvin avokätisesti. No, henkisesti koenkin asuvani Reykissa, matkaa rajalle tästä taitaa olla 300 metriä.
Reyk on vahvasti kolmikielinen kaupunki, kolmantena kielenä täällä on puola. Jopa puhelinluettelossa on puolankielinen osio. Kaupungilla näkee paikoitellen puolankielisiä ilmoituksia ja kylttejä. Täällä asuu ilmeisesti myös jonkun sortin venäläinen yhteisö, heillä on oma ortodoksikirkkokin Solvallagatanilla. Olen ajatellut käydä joku sunnuntai seuraamassa palvelusta.
Integroitumiseni huippukokemus tähän mennessä oli eilen Laugavegurin anarkistikahvilassa (jonka nimeä en osaa kirjoittaa). Ensinnäkin luulen, että vaihdoin pari sanaa Viggo Mortensenin kanssa. Häntä haastateltiin naapuripöydässä. Ainakin tyyppi näytti vahvasti samalta. Kahvilan takaosassa oli kansalaisten oma kirjasto, jonne oli tilattu kaikki mahdollinen vasemmistolais-antikapitalistis-yms. yms. kirjallisuus maailmalta. Nappasin mukaani etsimäni Slavoj Zizekin uusimman kirjan On Violence. Sunnuntaisin kahvilassa voi käydä leikkuuttamassa hiuksensa "orgaanisesti" - en tosin ymmärrä, tarvitaanko pelkkään hiusten leikkuuseen luomua, mutta.
Uskomatonta, että tällaisia paikkoja on olemassa. Helpottaa kovasti sisään uimista, kun on tällaisia kellukkeita matkan varrella. Pelkkä Seltjarnarnes voisi olla tiukka kokemus. Ja tuulipukupariskuntia on täälläkin, suhteessa enemmän kuin Suomessa. Ehkä siksi, että täällä todellakin tuulee.
Yritin hoitaa asiaa paikallisella kunnantalolla ja se oli hupaisaa, koska näytti siltä, ettei kukaan ulkomaalainen ollut koskaan aiemmin muuttanut tähän pikkukuntaan. Lopulta minut ohjattiin Reykjavikin maistraattiin, jossa olikin ulkomaalaisten invaasio.
Seltjarnarnes on noin 4000 asukkaan oikeistolainen pikkukunta aivan Reykjavikin kupeessa. Täällä on enimmäkseen omakotitaloja, jonkun verran rivitaloja ja aivan muutama kerrostalo. Me asumme matalatuloisten osaomistusasuntoblokissa, matalassa kerrostalossa, ensimmäisessä kerroksessa, joten meillä on ihan oma piha. Tosin Seltjarnarnesissa tuulee mereltä niin vimmatusti - ainakin viime päivät on tuullut - ettei hirveästi houkuttele patiolla notkuminen.
Kunnantaloa ei meinannut löytyä mistään. Missään ei ollut kylttiäkään. Lopulta se löytyi piilosta teollisuushallien keskeltä rantaväylältä. Siellä tuntui olevan vain kaksi tätiä töissä. Tädeillä oli kummallakin eksklusiiviset timangit kaulassa. Palvelu oli ystävällistä, mutta mitään introa kuntalaisuuteen en saanut. Kunnan nettisivuilla ei myöskään ole sanaakaan englanniksi. Reykjavik taas lähestyy uusia tulokkaitaan hyvin avokätisesti. No, henkisesti koenkin asuvani Reykissa, matkaa rajalle tästä taitaa olla 300 metriä.
Reyk on vahvasti kolmikielinen kaupunki, kolmantena kielenä täällä on puola. Jopa puhelinluettelossa on puolankielinen osio. Kaupungilla näkee paikoitellen puolankielisiä ilmoituksia ja kylttejä. Täällä asuu ilmeisesti myös jonkun sortin venäläinen yhteisö, heillä on oma ortodoksikirkkokin Solvallagatanilla. Olen ajatellut käydä joku sunnuntai seuraamassa palvelusta.
Integroitumiseni huippukokemus tähän mennessä oli eilen Laugavegurin anarkistikahvilassa (jonka nimeä en osaa kirjoittaa). Ensinnäkin luulen, että vaihdoin pari sanaa Viggo Mortensenin kanssa. Häntä haastateltiin naapuripöydässä. Ainakin tyyppi näytti vahvasti samalta. Kahvilan takaosassa oli kansalaisten oma kirjasto, jonne oli tilattu kaikki mahdollinen vasemmistolais-antikapitalistis-yms. yms. kirjallisuus maailmalta. Nappasin mukaani etsimäni Slavoj Zizekin uusimman kirjan On Violence. Sunnuntaisin kahvilassa voi käydä leikkuuttamassa hiuksensa "orgaanisesti" - en tosin ymmärrä, tarvitaanko pelkkään hiusten leikkuuseen luomua, mutta.
Uskomatonta, että tällaisia paikkoja on olemassa. Helpottaa kovasti sisään uimista, kun on tällaisia kellukkeita matkan varrella. Pelkkä Seltjarnarnes voisi olla tiukka kokemus. Ja tuulipukupariskuntia on täälläkin, suhteessa enemmän kuin Suomessa. Ehkä siksi, että täällä todellakin tuulee.
lauantai 23. elokuuta 2008
Merkitysten yö
Olen saapunut Reykiin. Nyt on yö, lapset nukkuvat, miljoonien sattumusten jälkeen on hiljaista, kaupunki taustalla juhlii vielä paikallista taiteiden yötä. Olen kuulevinani taustalta Reykjavikin kaupungin juhlailotulitusta, tai sitten kuulen omiani.
Vuokraemäntäni ja -isäntäni ovat kummatkin kirjailijoita. He vähättelevät asemaansa, kuulemma kaikki tällä saarella ovat taiteilijoita, kaikilla on ainakin sivubisneksenä runokokoelma tai romaani.
Asumme reippaan kävelymatkan päässä Laugavegurin massiivisista biiteistä. Subway-ravintolan ja 10/12-marketin edessä parveili vahvassa humalatilassa olevia viisitoistavuotiaita. Tytöillä meni huomattavasti lujempaa kuin pojilla, bling bling-pizzizz-muoti hieman pidemmälle vietyä täällä kuin Suomessa. Koska kotona Tampereella poliisilla on järeämmät käytänteet kuin täällä, en ole oikeastaan moneen vuoteen tullut kännisten teinien piiritetyksi.
Jeesus-nuoret jakelivat ilmaisia hodareita ja cokista, kuuntelimme karismaattista gospelkuoroa. Kuuluisan Kaffibarinnin edessä oli parhaat bileet, mutta en vielä törmännyt Hlynuriin.
Vuokraemäntäni ja -isäntäni ovat kummatkin kirjailijoita. He vähättelevät asemaansa, kuulemma kaikki tällä saarella ovat taiteilijoita, kaikilla on ainakin sivubisneksenä runokokoelma tai romaani.
Asumme reippaan kävelymatkan päässä Laugavegurin massiivisista biiteistä. Subway-ravintolan ja 10/12-marketin edessä parveili vahvassa humalatilassa olevia viisitoistavuotiaita. Tytöillä meni huomattavasti lujempaa kuin pojilla, bling bling-pizzizz-muoti hieman pidemmälle vietyä täällä kuin Suomessa. Koska kotona Tampereella poliisilla on järeämmät käytänteet kuin täällä, en ole oikeastaan moneen vuoteen tullut kännisten teinien piiritetyksi.
Jeesus-nuoret jakelivat ilmaisia hodareita ja cokista, kuuntelimme karismaattista gospelkuoroa. Kuuluisan Kaffibarinnin edessä oli parhaat bileet, mutta en vielä törmännyt Hlynuriin.
torstai 14. elokuuta 2008
Lesa meira: Hallgrimur Helgason
Palasin eilen 7 vuotta sitten kokemaani extreme-romaaniin, Hallgrimur Helgasonin 101 Reykjavik (1996). Jos joku kysyisi, mikä on islantilainen kulttuurituote, jonka parhaiten muistan, Björkin jälkeen se olisi tämä.
33-vuotias akateeminen pitkäaikaistyötön Hlynur tuijottaa päivät pitkät pornoa ja odottaa äitiä töistä, joka tuo aina Bonus-halpahallista jotain kivaa kultapojalleen. Päivällisen jälkeen äiti, poika ja äidin uusi tyttöystävä käärivät muutaman jointin, kunnes tyttöystävä alkaa odottaa ja elämän yksinkertaiset ilot unohdetaan. Hlynur saattaa olla uuden velipuolensa biologinen isä, tai sitten isä on Lollan homoystävä, jonka kanssa hän on yrittänyt lasta jo kauan. Raskauden aikana kolmiodraama tiivistyy. Hlynur etsii maagisia voimia, joilla abortoida sikiön, shamanistisen baarikaverinsa Timurin luota. Timur juo pillillä teerommia vakiopöydässään K-baarissa. Pian Hlynurillakin on oma pöytä. Ja oma pilli.
Pidän tässä seksikuvauksia enemmän räkäisistä sääkuvauksista, jotka ovat omalla tavallaan varsin sensuelleja. On mahtavaa lukea viittauksia sellaisiin anakronistisiin kulttuuri-ikoneihin kuin Milli Vanilli. On hauskaa päästä kuokkimaan teinien bileisiin Reykjavikin esikaupunkialueille, joissa on vielä ehkä astetta jurpompaa kuin Keravalla (anteeksi keravalaiset).
Opin myös hieman hahmottamaan Islannin hankalaa rahayksikköä Hlynurin naisia käsittelevän pistetaulukon kautta. Neljän miljoonan kruunun kaato on tietty Pam Anderson. Kai tässä mennään vähän Borat-osastolle. Tässäkin Helgason kulkee edellä aikaansa. Ja Borat on maanmies, todennäköisesti kirjailijan itsensä alter ego.
En tiedä pidänkö enemmän 101 Reykjavikistä kuin Erlend Loen romaanista Supernaiivi. Sen kuitenkin tiedän, että Islannissa ja Norjassa on parempaa kirjallisuutta kuin muissa Pohjoismaissa. Vänkyrää huumoria, satiirista silmää, taitoa vetää överiksi niin tyylittömästi, että se lopulta kääntyy ajattomaksi tyyliksi.
33-vuotias akateeminen pitkäaikaistyötön Hlynur tuijottaa päivät pitkät pornoa ja odottaa äitiä töistä, joka tuo aina Bonus-halpahallista jotain kivaa kultapojalleen. Päivällisen jälkeen äiti, poika ja äidin uusi tyttöystävä käärivät muutaman jointin, kunnes tyttöystävä alkaa odottaa ja elämän yksinkertaiset ilot unohdetaan. Hlynur saattaa olla uuden velipuolensa biologinen isä, tai sitten isä on Lollan homoystävä, jonka kanssa hän on yrittänyt lasta jo kauan. Raskauden aikana kolmiodraama tiivistyy. Hlynur etsii maagisia voimia, joilla abortoida sikiön, shamanistisen baarikaverinsa Timurin luota. Timur juo pillillä teerommia vakiopöydässään K-baarissa. Pian Hlynurillakin on oma pöytä. Ja oma pilli.
Pidän tässä seksikuvauksia enemmän räkäisistä sääkuvauksista, jotka ovat omalla tavallaan varsin sensuelleja. On mahtavaa lukea viittauksia sellaisiin anakronistisiin kulttuuri-ikoneihin kuin Milli Vanilli. On hauskaa päästä kuokkimaan teinien bileisiin Reykjavikin esikaupunkialueille, joissa on vielä ehkä astetta jurpompaa kuin Keravalla (anteeksi keravalaiset).
Opin myös hieman hahmottamaan Islannin hankalaa rahayksikköä Hlynurin naisia käsittelevän pistetaulukon kautta. Neljän miljoonan kruunun kaato on tietty Pam Anderson. Kai tässä mennään vähän Borat-osastolle. Tässäkin Helgason kulkee edellä aikaansa. Ja Borat on maanmies, todennäköisesti kirjailijan itsensä alter ego.
En tiedä pidänkö enemmän 101 Reykjavikistä kuin Erlend Loen romaanista Supernaiivi. Sen kuitenkin tiedän, että Islannissa ja Norjassa on parempaa kirjallisuutta kuin muissa Pohjoismaissa. Vänkyrää huumoria, satiirista silmää, taitoa vetää överiksi niin tyylittömästi, että se lopulta kääntyy ajattomaksi tyyliksi.
perjantai 8. elokuuta 2008
Fundamentalisturin
The countdown to Iceland is about to begin.
To warm up the North Atlantic spirits, I went to see a play in Faroese yesterday at Tampere Theatre Summer festival. Tvazz theatre company played with great warmth Finnish Juha Jokela's play The Fundamentalist/Fundamentalisturin.
It was curious to listen to the dialogue of Markus and Heidi, the Lutheran priest and his former Bible student, in a language strange and yet remotely familiar. I could even understand some of it, based on my rusty memories of Danish. I would have enjoyed it more without the English and Finnish subtitles that were projected to the top of stage. I believe that the actors managed to maintain the intensity of the original Finnish dialogue, yet they localised it well to the island setting.
Tomorrow there'd be an Icelandic musical on media power at Komediateatteri, but the tickets are quite expensive.
I believe however that Reykjavik will offer similar treats as my experience with Tvazz last night. It's always good to travel somewhere slowly, with many stops on the way.
keskiviikko 30. huhtikuuta 2008
Kosketan maata
on nobelisti Hjaldór Laxnessin (1902-1998) matkakirja 1900-luvun alkupuolen myrskyistä sekä keskuksen että periferian näkökulmasta.En edes tiennyt, että Laxness oli islantilainen - nimi ei pääty tyypilliseen -soniin, siksi olisin arvannut häntä norjalaiseksi. Kosketan maata-kokoelma alkaa mahtipontisesti luterilaisen maailmankatsomuksen kieltämisellä. Laxness kääntyi jo nuorena miehenä roomalaiskatoliseksi ja flirttaili aikansa manner-Euroopan luostarien syväuskovaisten merkkihenkilöiden kanssa.
Salka Valka on tuttu kirjan nimi jostain, mutta enemmän minua kiinnostaa hänen nuoruudenromaaninsa Kashmirin kutoja (jota ei ilmeisesti ole käännetty suomeksi lainkaan). Pidän erityisesti hänen samalla suorasukaisesta ja koukeroisesta kielestään - kohteliaisuus ja töykeys muodostavat hänen teksteissään mielenkiintoisen paradoksin, joka ei jätä lukijaa koskaan itsetyytyväiseen mielenrauhaan.
Laxness kävi syvällisiä keskusteluja Bertolt Brechtin kanssa melkein tämän kuolinvuoteella ja tämä näkyy sekä tyylillisesti että aiheiden valinnassa. Hän ei päästä lukijaansa helpolla, vaan antaa kaikille mahdollisuuden kirjoittaa samaa historiaa toisin.
Laxnessin Eurooppa on kosmopoliitti, dekadentti ja aina mätä jostain nurkasta. Keski-ikää lähestyvän tuhlaajapojan "äiti lähetä lisää rahaa"-kirjeet eivät myöskään anna vaikutelmaa kypsästä poliittisesta kommentaattorista, vaan paikoitellen Laxness kirjoittaa kuin pahin nulikka.
Nulikkamaisuudesta saa aina lisää pointseja, sillä kuka jaksaisi aikuista kypsää kaunokirjallisuutta?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
