Palasin eilen 7 vuotta sitten kokemaani extreme-romaaniin, Hallgrimur Helgasonin 101 Reykjavik (1996). Jos joku kysyisi, mikä on islantilainen kulttuurituote, jonka parhaiten muistan, Björkin jälkeen se olisi tämä.
33-vuotias akateeminen pitkäaikaistyötön Hlynur tuijottaa päivät pitkät pornoa ja odottaa äitiä töistä, joka tuo aina Bonus-halpahallista jotain kivaa kultapojalleen. Päivällisen jälkeen äiti, poika ja äidin uusi tyttöystävä käärivät muutaman jointin, kunnes tyttöystävä alkaa odottaa ja elämän yksinkertaiset ilot unohdetaan. Hlynur saattaa olla uuden velipuolensa biologinen isä, tai sitten isä on Lollan homoystävä, jonka kanssa hän on yrittänyt lasta jo kauan. Raskauden aikana kolmiodraama tiivistyy. Hlynur etsii maagisia voimia, joilla abortoida sikiön, shamanistisen baarikaverinsa Timurin luota. Timur juo pillillä teerommia vakiopöydässään K-baarissa. Pian Hlynurillakin on oma pöytä. Ja oma pilli.
Pidän tässä seksikuvauksia enemmän räkäisistä sääkuvauksista, jotka ovat omalla tavallaan varsin sensuelleja. On mahtavaa lukea viittauksia sellaisiin anakronistisiin kulttuuri-ikoneihin kuin Milli Vanilli. On hauskaa päästä kuokkimaan teinien bileisiin Reykjavikin esikaupunkialueille, joissa on vielä ehkä astetta jurpompaa kuin Keravalla (anteeksi keravalaiset).
Opin myös hieman hahmottamaan Islannin hankalaa rahayksikköä Hlynurin naisia käsittelevän pistetaulukon kautta. Neljän miljoonan kruunun kaato on tietty Pam Anderson. Kai tässä mennään vähän Borat-osastolle. Tässäkin Helgason kulkee edellä aikaansa. Ja Borat on maanmies, todennäköisesti kirjailijan itsensä alter ego.
En tiedä pidänkö enemmän 101 Reykjavikistä kuin Erlend Loen romaanista Supernaiivi. Sen kuitenkin tiedän, että Islannissa ja Norjassa on parempaa kirjallisuutta kuin muissa Pohjoismaissa. Vänkyrää huumoria, satiirista silmää, taitoa vetää överiksi niin tyylittömästi, että se lopulta kääntyy ajattomaksi tyyliksi.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti