Arktinen hysteria on parhaimmillaan täällä snagarijonoissa. Tänä iltana olimme uimassa Reykin puolella yliopiston lähellä sijaitsevassa sundlaug:issa. Olo oli uinnin jälkeen niin eteerinen, ettei hodaria tehnyt mieli, mutta ihailen snagarien kirkkaita valoja alati muuttuvaa iltataivasta vasten. Hemmetti, että harmaankin sävyt voivat olla kauniita.
Ökykuntamme sundlaug on niin hieno, että suurkaupungin sundlaugit kyllä jäävät kakkoseksi sille, vaikkakin Reykin puolella varmaan törmää hauskempiin ihmisiin. Reykissä käytetään altaissa enemmän klooria ja muutenkin ihmisten askeleet ovat painaneet jälkensä kaikille pinnoille. Tosin sanotaan, että jokaisella uimalalla on oma luonteensa. Hofsvallagatan uimalassa parasta oli ympyränmuotoinen höyrysauna, jossa voisi pitää vaikka seminaaria, niin filosofinen henki siellä on. Seltjarnarnesissä taas parasta ovat luksus-poreallas, mummot ja ilmainen kahvi.
Tämän illan allaskokemus oli reilun monikielinen, kun taas ökykunnassa kuulee vain islantia. 101-alueen eli ydinkeskustan uimala on kuulemma niin korkealla katolla, että sieltä näkee koko kaupungin yli. Siellä emme ole vielä käyneet. Kylmällä ilmalla ei jaksa liian kauas, jos pitää tulla takaisin tukka märkänä. Perustan sundlaug-tietämykseni lähinnä Satu Rämön et al. hienoon Mondo-oppaan kuvauksiin. Kirjasta on ollut suuri apu kaupunkisuunnistuksessa ja se on niin runsas, että sen avulla matkailisi helposti täällä kolme vuotta.
Kielikurssi alkoi tehokkaasti. Sai todella kamppailla äänteiden muodostamisessa ja tahti oli sellainen, ettei ainakaan voi valittaa rahojen menemisestä hukkaan. Porukka oli nuori ja dynaaminen, enimmäkseen puolalaisia, jokunen saksalainen ja liettualainen, yksi virolainen ja yksi suomalainen. Sinänsä metsään meni kurssin valinta, koska olisin halunnut ryhmään, jossa olisi aasialaisia ja afrikkalaisia mamuja. Mutta he eivät kai sitten tule kielikurssille Laugavegurille.
Tänään olen lähinnä editoinut indexiä 3 ja puoli vuotta vanhaan väitöskirjaani, josta on nyt tulossa toinen kappale Intiassa. Kamalaa koirantyötä, mutta: a woman's gotta do what a woman's gotta do. Tehokkaasti sitä pääsee pois ympäröivästä todellisuudesta, jos on pakko. Viime aikoina on ollut pakko, koska tekemättömiä töitä on kasautunut ainakin Uralin korkuinen pino tämän maastamuuttoepisodin johdosta. Kun lähden työhuoneeltani, aina en muista olenko Reykjavikissa vaiko Tampereella.
Vasta ulkona, kun katsoo taivaalle, muistaa. Taivaat ovat tämän maan suurin siunaus.
Ökykuntamme sundlaug on niin hieno, että suurkaupungin sundlaugit kyllä jäävät kakkoseksi sille, vaikkakin Reykin puolella varmaan törmää hauskempiin ihmisiin. Reykissä käytetään altaissa enemmän klooria ja muutenkin ihmisten askeleet ovat painaneet jälkensä kaikille pinnoille. Tosin sanotaan, että jokaisella uimalalla on oma luonteensa. Hofsvallagatan uimalassa parasta oli ympyränmuotoinen höyrysauna, jossa voisi pitää vaikka seminaaria, niin filosofinen henki siellä on. Seltjarnarnesissä taas parasta ovat luksus-poreallas, mummot ja ilmainen kahvi.
Tämän illan allaskokemus oli reilun monikielinen, kun taas ökykunnassa kuulee vain islantia. 101-alueen eli ydinkeskustan uimala on kuulemma niin korkealla katolla, että sieltä näkee koko kaupungin yli. Siellä emme ole vielä käyneet. Kylmällä ilmalla ei jaksa liian kauas, jos pitää tulla takaisin tukka märkänä. Perustan sundlaug-tietämykseni lähinnä Satu Rämön et al. hienoon Mondo-oppaan kuvauksiin. Kirjasta on ollut suuri apu kaupunkisuunnistuksessa ja se on niin runsas, että sen avulla matkailisi helposti täällä kolme vuotta.
Kielikurssi alkoi tehokkaasti. Sai todella kamppailla äänteiden muodostamisessa ja tahti oli sellainen, ettei ainakaan voi valittaa rahojen menemisestä hukkaan. Porukka oli nuori ja dynaaminen, enimmäkseen puolalaisia, jokunen saksalainen ja liettualainen, yksi virolainen ja yksi suomalainen. Sinänsä metsään meni kurssin valinta, koska olisin halunnut ryhmään, jossa olisi aasialaisia ja afrikkalaisia mamuja. Mutta he eivät kai sitten tule kielikurssille Laugavegurille.
Tänään olen lähinnä editoinut indexiä 3 ja puoli vuotta vanhaan väitöskirjaani, josta on nyt tulossa toinen kappale Intiassa. Kamalaa koirantyötä, mutta: a woman's gotta do what a woman's gotta do. Tehokkaasti sitä pääsee pois ympäröivästä todellisuudesta, jos on pakko. Viime aikoina on ollut pakko, koska tekemättömiä töitä on kasautunut ainakin Uralin korkuinen pino tämän maastamuuttoepisodin johdosta. Kun lähden työhuoneeltani, aina en muista olenko Reykjavikissa vaiko Tampereella.
Vasta ulkona, kun katsoo taivaalle, muistaa. Taivaat ovat tämän maan suurin siunaus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti