Islantilaisesta lastenkirjallisuudesta, osa 1

Onneksi on Pohjolan talo (Aalto design), se sijaitsee noin 100 metrin päässä työhuoneeltani ja siellä on huippuhyvä kirjasto, jossa on paljon islantilaista kirjallisuutta suomeksi. Tiedän, etten tämän reissun aikana opi kieltä edes sen vertaa, että aamulehdestä selviäisi, saati sitten romaanista. (Tanskaa oppi noin kahdessa kuussa ilman kurssia, mutta se on aivan toinen tarina)

Koska meillä ei ole TV:tä eikä pleikkaa, luemme enemmän kirjoja. Perinteinen iltasatukin on tullut ajankohtaiseksi. Ensimmäinen islantilainen lastenkirja oli Fridrik Erlingsonin Ritari Benjamin kyyhkynen (1994), jonkunlainen moderni klassikko, josta on ilmeisesti tehty leffakin. Tämä oli suuri hitti siksi, että siinä tapettiin kissa hirttämällä ja kiroiltiin estottomasti. Kulmakunnan pojat päätyivät kuitenkin rakennuttamaan talonsa menettäneelle Gudlaug-mummolle uuden talon talkootyönä, ja lopulta kirjan pahis teki sovinnon ja löysi uuden kodin Gudlaugin helmoista. Kirjan pääteemoina ovat elämä ja kuolema sillä samalla vakavalla tavalla kuin esimerkiksi Veljeni Leijonamielessä, ja erityisesti pidin sen tietynlaisesta ajattomuudesta.

Nyt luemme Adalsteinn Ásberg Sigurdssonin teosta Silta Tumman yli (2000), joka pohjautuu enemmän kansansatuihin ja on fantasia/skifimpi kuin Benjamin. Pääosissa huopiaiset, jotka katsovat ihmiskunnan elämää toisin. Maalauksellista kerrontaa, jossa kuten kaikissa parhaissa lastenkirjoissa syödään aina holtittomasti. Menyyllä mm. paistettuja kanelikakkuja, punertavaa hanhenyrttileipää, juuripullia ja sinistä marjasimaa.

Lapsille on runsaasti kirjoja tarjolla myös yliopiston kirjakaupassa, mikä kertoo lasten asemasta kampuksella yleensä ja opiskelijaelämässä. Lapsia on todellakin kaikkialla, käytävillä, kahviloissa, luentosaleissa, ja erityisesti odottavia opiskelijaäitejä. Ulkomaalaiset ystäväni ovat aina ihailleet lasten määrää suomalaisilla kampuksilla, mutta täällä heitä on huomattavasti enemmän ja heihin suhtaudutaan kaikkialla hyvin luontevasti.