Odotustila Reykjavikissa jatkuu. Emme ole vieläkään saaneet kennitala-tunnuksia. Alkuviikosta ystävällinen nuori nainen tiskin takana lupasi toimittaa meille tunnukset kahdessa päivässä. Sitten tuli hässäkkää lasten huoltajuuskysymysten ympäriltä. Kun soitin epätoivoisena maistraattiin eilen (tahdon päästä kiinni normaaliin elämään ja töihin aikuisten pariin yliopistolle oman pöydän ääreen, pronto!), elämään kyllästynyt vanhempi virkailija piti minulle luennon siitä, kuinka kaikilla jonotus kestää ainakin kaksi viikkoa, ja kuinka kehtaan pyytää erityiskohtelua. Siispä lapsia ei voi rekisteröidä kouluun enkä minä voi allekirjoittaa työsopimusta Háskoli Islandsin kanssa ennen kuin tunnukset saapuvat postilaatikkoon joku kaunis päivä.
Säät ovat olleet karuja täällä koko viikon. Tänään oli sellainen carolahäggkvistmäinen "fångad av en stormvind"-fiilis. Jouduin ostamaan lapsille tuulivaatteita pienen omaisuuden edestä.
Tällä viikolla haasteena on ollut tyhjän asunnon saaminen ihmismäiseen kuntoon. IKEA:an on jotenkin hankala matka täältä keskustasta, enkä haluaisi tuhlata rahaa uusiin huonekaluihin neljän kuukauden oleskelua varten. Meillä on täällä vuokraemännältä lainassa yksi sänky, neljä tuolia ja yksi puhelinpöytä (jonka ympärillä ruokailemme). Olen löytänyt yhden patjan lisää ja thaimaalaisesta mamukaupasta hienon kullanvärisen lattiasohvasysteemin, jolla itse nyt nukun.
Onneksi Reykjavikissä on kirppareita. Olen jo kaksi kertaa vieraillut, erään toisen emigrantin nettivinkistä, kaupungin laidalla sijaitsevassa Hyvä Paimen-kierrätyskeskuksessa, jossa myydään vain kodintarvikkeita ja kalusteita. Todella suosittu paikka, kaikilla käytävillä sakeat ruuhkat. Valikoima vaihtuu joka päivä, koko kaupungin kierrätyspisteet tyhjennetään päivittäin ja kaikki roudataan Hyvään Paimeneen. Tarjoavat ilmaiset kahvit ja teet kaikille asiakkaille, siellä tuntuu kokoontuvan oma yhteisö, aivan eri porukkaa kuin täällä Seltjarnarnesissä. Hyvän Paimenen ympärillä oleva kerrostaloalue on ainakin näillä säillä ankeampi kuin mitä näin viime vuonna Itä-Berliinissä. Puolet Reykjavikista tuntuukin olevan imaginääristä Alma Ataa koiranilmalla.
Kiitos Hyvän Paimenen, meillä on nyt parinkymmenen euron arvosta kaikki, mitä kotikokkaamiseen tarvitaan ja vaatimaton kokoelma Islanti-kitschiä. Itselleni löysin niin retron 70-lukulaisen koululaukun 500 kruunulla (n 4 egeä) kuin olla voi. Siinä pysyvät kirjaston kirjat kuivina tuulessa ja tuiskussa, ja siitä oranssi-keltaisesta eminenssistä tunnistaa synkemmässäkin säässä heijastimineen kaikkineen. Meillä ei ollut 70-luvulla yhtä hienoja koululaukkuja kuin täällä. Se siitä elintasoerosta taas.
Sebastianilla ei ole mitään tekemistä perjantai-iltana, hän rämppää toista kitsch-hankintaani moskeijaherätyskelloa tuossa ikkunalaudalla. Pakko kai lähteä tuonne myräkkään ulkoilemaan vielä kerran. Katsotaan, kestääkö kello matkamme loppuun asti. Koska koulut täällä alkavat joka aamu kasilta, katsoin parhaimmaksi hankkia herätyskellon. Rukoushuuto potkaisee päivän käyntiin aivan erityisellä tavalla.
perjantai 29. elokuuta 2008
tiistai 26. elokuuta 2008
Maahanmuuttaja yrittää integroitua
Olemme olleet Islannissa kolme päivää eikä meillä vielä ole kennitala-tunnuksia. Paikallinen maistraatti yrittää saada meille sellaisen maahanmuuttajastatuksen, että voin maksaa veroja täällä. Ei sen pitäisi olla dramaattisen vaikeaa pohjoismaiselle, mutta veronmaksajana minun pitäisi asua täällä yli puoli vuotta. Aiomme olla täällä vain neljä kuukautta.
Yritin hoitaa asiaa paikallisella kunnantalolla ja se oli hupaisaa, koska näytti siltä, ettei kukaan ulkomaalainen ollut koskaan aiemmin muuttanut tähän pikkukuntaan. Lopulta minut ohjattiin Reykjavikin maistraattiin, jossa olikin ulkomaalaisten invaasio.
Seltjarnarnes on noin 4000 asukkaan oikeistolainen pikkukunta aivan Reykjavikin kupeessa. Täällä on enimmäkseen omakotitaloja, jonkun verran rivitaloja ja aivan muutama kerrostalo. Me asumme matalatuloisten osaomistusasuntoblokissa, matalassa kerrostalossa, ensimmäisessä kerroksessa, joten meillä on ihan oma piha. Tosin Seltjarnarnesissa tuulee mereltä niin vimmatusti - ainakin viime päivät on tuullut - ettei hirveästi houkuttele patiolla notkuminen.
Kunnantaloa ei meinannut löytyä mistään. Missään ei ollut kylttiäkään. Lopulta se löytyi piilosta teollisuushallien keskeltä rantaväylältä. Siellä tuntui olevan vain kaksi tätiä töissä. Tädeillä oli kummallakin eksklusiiviset timangit kaulassa. Palvelu oli ystävällistä, mutta mitään introa kuntalaisuuteen en saanut. Kunnan nettisivuilla ei myöskään ole sanaakaan englanniksi. Reykjavik taas lähestyy uusia tulokkaitaan hyvin avokätisesti. No, henkisesti koenkin asuvani Reykissa, matkaa rajalle tästä taitaa olla 300 metriä.
Reyk on vahvasti kolmikielinen kaupunki, kolmantena kielenä täällä on puola. Jopa puhelinluettelossa on puolankielinen osio. Kaupungilla näkee paikoitellen puolankielisiä ilmoituksia ja kylttejä. Täällä asuu ilmeisesti myös jonkun sortin venäläinen yhteisö, heillä on oma ortodoksikirkkokin Solvallagatanilla. Olen ajatellut käydä joku sunnuntai seuraamassa palvelusta.
Integroitumiseni huippukokemus tähän mennessä oli eilen Laugavegurin anarkistikahvilassa (jonka nimeä en osaa kirjoittaa). Ensinnäkin luulen, että vaihdoin pari sanaa Viggo Mortensenin kanssa. Häntä haastateltiin naapuripöydässä. Ainakin tyyppi näytti vahvasti samalta. Kahvilan takaosassa oli kansalaisten oma kirjasto, jonne oli tilattu kaikki mahdollinen vasemmistolais-antikapitalistis-yms. yms. kirjallisuus maailmalta. Nappasin mukaani etsimäni Slavoj Zizekin uusimman kirjan On Violence. Sunnuntaisin kahvilassa voi käydä leikkuuttamassa hiuksensa "orgaanisesti" - en tosin ymmärrä, tarvitaanko pelkkään hiusten leikkuuseen luomua, mutta.
Uskomatonta, että tällaisia paikkoja on olemassa. Helpottaa kovasti sisään uimista, kun on tällaisia kellukkeita matkan varrella. Pelkkä Seltjarnarnes voisi olla tiukka kokemus. Ja tuulipukupariskuntia on täälläkin, suhteessa enemmän kuin Suomessa. Ehkä siksi, että täällä todellakin tuulee.
Yritin hoitaa asiaa paikallisella kunnantalolla ja se oli hupaisaa, koska näytti siltä, ettei kukaan ulkomaalainen ollut koskaan aiemmin muuttanut tähän pikkukuntaan. Lopulta minut ohjattiin Reykjavikin maistraattiin, jossa olikin ulkomaalaisten invaasio.
Seltjarnarnes on noin 4000 asukkaan oikeistolainen pikkukunta aivan Reykjavikin kupeessa. Täällä on enimmäkseen omakotitaloja, jonkun verran rivitaloja ja aivan muutama kerrostalo. Me asumme matalatuloisten osaomistusasuntoblokissa, matalassa kerrostalossa, ensimmäisessä kerroksessa, joten meillä on ihan oma piha. Tosin Seltjarnarnesissa tuulee mereltä niin vimmatusti - ainakin viime päivät on tuullut - ettei hirveästi houkuttele patiolla notkuminen.
Kunnantaloa ei meinannut löytyä mistään. Missään ei ollut kylttiäkään. Lopulta se löytyi piilosta teollisuushallien keskeltä rantaväylältä. Siellä tuntui olevan vain kaksi tätiä töissä. Tädeillä oli kummallakin eksklusiiviset timangit kaulassa. Palvelu oli ystävällistä, mutta mitään introa kuntalaisuuteen en saanut. Kunnan nettisivuilla ei myöskään ole sanaakaan englanniksi. Reykjavik taas lähestyy uusia tulokkaitaan hyvin avokätisesti. No, henkisesti koenkin asuvani Reykissa, matkaa rajalle tästä taitaa olla 300 metriä.
Reyk on vahvasti kolmikielinen kaupunki, kolmantena kielenä täällä on puola. Jopa puhelinluettelossa on puolankielinen osio. Kaupungilla näkee paikoitellen puolankielisiä ilmoituksia ja kylttejä. Täällä asuu ilmeisesti myös jonkun sortin venäläinen yhteisö, heillä on oma ortodoksikirkkokin Solvallagatanilla. Olen ajatellut käydä joku sunnuntai seuraamassa palvelusta.
Integroitumiseni huippukokemus tähän mennessä oli eilen Laugavegurin anarkistikahvilassa (jonka nimeä en osaa kirjoittaa). Ensinnäkin luulen, että vaihdoin pari sanaa Viggo Mortensenin kanssa. Häntä haastateltiin naapuripöydässä. Ainakin tyyppi näytti vahvasti samalta. Kahvilan takaosassa oli kansalaisten oma kirjasto, jonne oli tilattu kaikki mahdollinen vasemmistolais-antikapitalistis-yms. yms. kirjallisuus maailmalta. Nappasin mukaani etsimäni Slavoj Zizekin uusimman kirjan On Violence. Sunnuntaisin kahvilassa voi käydä leikkuuttamassa hiuksensa "orgaanisesti" - en tosin ymmärrä, tarvitaanko pelkkään hiusten leikkuuseen luomua, mutta.
Uskomatonta, että tällaisia paikkoja on olemassa. Helpottaa kovasti sisään uimista, kun on tällaisia kellukkeita matkan varrella. Pelkkä Seltjarnarnes voisi olla tiukka kokemus. Ja tuulipukupariskuntia on täälläkin, suhteessa enemmän kuin Suomessa. Ehkä siksi, että täällä todellakin tuulee.
lauantai 23. elokuuta 2008
Merkitysten yö
Olen saapunut Reykiin. Nyt on yö, lapset nukkuvat, miljoonien sattumusten jälkeen on hiljaista, kaupunki taustalla juhlii vielä paikallista taiteiden yötä. Olen kuulevinani taustalta Reykjavikin kaupungin juhlailotulitusta, tai sitten kuulen omiani.
Vuokraemäntäni ja -isäntäni ovat kummatkin kirjailijoita. He vähättelevät asemaansa, kuulemma kaikki tällä saarella ovat taiteilijoita, kaikilla on ainakin sivubisneksenä runokokoelma tai romaani.
Asumme reippaan kävelymatkan päässä Laugavegurin massiivisista biiteistä. Subway-ravintolan ja 10/12-marketin edessä parveili vahvassa humalatilassa olevia viisitoistavuotiaita. Tytöillä meni huomattavasti lujempaa kuin pojilla, bling bling-pizzizz-muoti hieman pidemmälle vietyä täällä kuin Suomessa. Koska kotona Tampereella poliisilla on järeämmät käytänteet kuin täällä, en ole oikeastaan moneen vuoteen tullut kännisten teinien piiritetyksi.
Jeesus-nuoret jakelivat ilmaisia hodareita ja cokista, kuuntelimme karismaattista gospelkuoroa. Kuuluisan Kaffibarinnin edessä oli parhaat bileet, mutta en vielä törmännyt Hlynuriin.
Vuokraemäntäni ja -isäntäni ovat kummatkin kirjailijoita. He vähättelevät asemaansa, kuulemma kaikki tällä saarella ovat taiteilijoita, kaikilla on ainakin sivubisneksenä runokokoelma tai romaani.
Asumme reippaan kävelymatkan päässä Laugavegurin massiivisista biiteistä. Subway-ravintolan ja 10/12-marketin edessä parveili vahvassa humalatilassa olevia viisitoistavuotiaita. Tytöillä meni huomattavasti lujempaa kuin pojilla, bling bling-pizzizz-muoti hieman pidemmälle vietyä täällä kuin Suomessa. Koska kotona Tampereella poliisilla on järeämmät käytänteet kuin täällä, en ole oikeastaan moneen vuoteen tullut kännisten teinien piiritetyksi.
Jeesus-nuoret jakelivat ilmaisia hodareita ja cokista, kuuntelimme karismaattista gospelkuoroa. Kuuluisan Kaffibarinnin edessä oli parhaat bileet, mutta en vielä törmännyt Hlynuriin.
torstai 14. elokuuta 2008
Lesa meira: Hallgrimur Helgason
Palasin eilen 7 vuotta sitten kokemaani extreme-romaaniin, Hallgrimur Helgasonin 101 Reykjavik (1996). Jos joku kysyisi, mikä on islantilainen kulttuurituote, jonka parhaiten muistan, Björkin jälkeen se olisi tämä.
33-vuotias akateeminen pitkäaikaistyötön Hlynur tuijottaa päivät pitkät pornoa ja odottaa äitiä töistä, joka tuo aina Bonus-halpahallista jotain kivaa kultapojalleen. Päivällisen jälkeen äiti, poika ja äidin uusi tyttöystävä käärivät muutaman jointin, kunnes tyttöystävä alkaa odottaa ja elämän yksinkertaiset ilot unohdetaan. Hlynur saattaa olla uuden velipuolensa biologinen isä, tai sitten isä on Lollan homoystävä, jonka kanssa hän on yrittänyt lasta jo kauan. Raskauden aikana kolmiodraama tiivistyy. Hlynur etsii maagisia voimia, joilla abortoida sikiön, shamanistisen baarikaverinsa Timurin luota. Timur juo pillillä teerommia vakiopöydässään K-baarissa. Pian Hlynurillakin on oma pöytä. Ja oma pilli.
Pidän tässä seksikuvauksia enemmän räkäisistä sääkuvauksista, jotka ovat omalla tavallaan varsin sensuelleja. On mahtavaa lukea viittauksia sellaisiin anakronistisiin kulttuuri-ikoneihin kuin Milli Vanilli. On hauskaa päästä kuokkimaan teinien bileisiin Reykjavikin esikaupunkialueille, joissa on vielä ehkä astetta jurpompaa kuin Keravalla (anteeksi keravalaiset).
Opin myös hieman hahmottamaan Islannin hankalaa rahayksikköä Hlynurin naisia käsittelevän pistetaulukon kautta. Neljän miljoonan kruunun kaato on tietty Pam Anderson. Kai tässä mennään vähän Borat-osastolle. Tässäkin Helgason kulkee edellä aikaansa. Ja Borat on maanmies, todennäköisesti kirjailijan itsensä alter ego.
En tiedä pidänkö enemmän 101 Reykjavikistä kuin Erlend Loen romaanista Supernaiivi. Sen kuitenkin tiedän, että Islannissa ja Norjassa on parempaa kirjallisuutta kuin muissa Pohjoismaissa. Vänkyrää huumoria, satiirista silmää, taitoa vetää överiksi niin tyylittömästi, että se lopulta kääntyy ajattomaksi tyyliksi.
33-vuotias akateeminen pitkäaikaistyötön Hlynur tuijottaa päivät pitkät pornoa ja odottaa äitiä töistä, joka tuo aina Bonus-halpahallista jotain kivaa kultapojalleen. Päivällisen jälkeen äiti, poika ja äidin uusi tyttöystävä käärivät muutaman jointin, kunnes tyttöystävä alkaa odottaa ja elämän yksinkertaiset ilot unohdetaan. Hlynur saattaa olla uuden velipuolensa biologinen isä, tai sitten isä on Lollan homoystävä, jonka kanssa hän on yrittänyt lasta jo kauan. Raskauden aikana kolmiodraama tiivistyy. Hlynur etsii maagisia voimia, joilla abortoida sikiön, shamanistisen baarikaverinsa Timurin luota. Timur juo pillillä teerommia vakiopöydässään K-baarissa. Pian Hlynurillakin on oma pöytä. Ja oma pilli.
Pidän tässä seksikuvauksia enemmän räkäisistä sääkuvauksista, jotka ovat omalla tavallaan varsin sensuelleja. On mahtavaa lukea viittauksia sellaisiin anakronistisiin kulttuuri-ikoneihin kuin Milli Vanilli. On hauskaa päästä kuokkimaan teinien bileisiin Reykjavikin esikaupunkialueille, joissa on vielä ehkä astetta jurpompaa kuin Keravalla (anteeksi keravalaiset).
Opin myös hieman hahmottamaan Islannin hankalaa rahayksikköä Hlynurin naisia käsittelevän pistetaulukon kautta. Neljän miljoonan kruunun kaato on tietty Pam Anderson. Kai tässä mennään vähän Borat-osastolle. Tässäkin Helgason kulkee edellä aikaansa. Ja Borat on maanmies, todennäköisesti kirjailijan itsensä alter ego.
En tiedä pidänkö enemmän 101 Reykjavikistä kuin Erlend Loen romaanista Supernaiivi. Sen kuitenkin tiedän, että Islannissa ja Norjassa on parempaa kirjallisuutta kuin muissa Pohjoismaissa. Vänkyrää huumoria, satiirista silmää, taitoa vetää överiksi niin tyylittömästi, että se lopulta kääntyy ajattomaksi tyyliksi.
perjantai 8. elokuuta 2008
Fundamentalisturin
The countdown to Iceland is about to begin.
To warm up the North Atlantic spirits, I went to see a play in Faroese yesterday at Tampere Theatre Summer festival. Tvazz theatre company played with great warmth Finnish Juha Jokela's play The Fundamentalist/Fundamentalisturin.
It was curious to listen to the dialogue of Markus and Heidi, the Lutheran priest and his former Bible student, in a language strange and yet remotely familiar. I could even understand some of it, based on my rusty memories of Danish. I would have enjoyed it more without the English and Finnish subtitles that were projected to the top of stage. I believe that the actors managed to maintain the intensity of the original Finnish dialogue, yet they localised it well to the island setting.
Tomorrow there'd be an Icelandic musical on media power at Komediateatteri, but the tickets are quite expensive.
I believe however that Reykjavik will offer similar treats as my experience with Tvazz last night. It's always good to travel somewhere slowly, with many stops on the way.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
