lauantai 18. lokakuuta 2008

Perunasäkki on pop


Mitä oikeastaan tiedän Islannin pankkikriisistä? Olen lukevinani päivittäin lehtiä, joista ymmärrän parhaimmillaan 20%, juttelen ihmisten kanssa, jotka eivät ehkä ole pahimmassa tilanteessa, etsin kaduilta merkkejä. Saan islantilaista palkkaa, olen siis kertomuksen väliaikainen subjekti, vaikutukset ovat myös minussa, vaikka pääsenkin täältä halutessani pois.




Uuden kansallistetun Glitnirin ja Landsbankinnin johdossa ovat nyt naiset, sanotaan, että naiset on kutsuttu paikalle siivoamaan sotkut. Glitnirin ovessa lukee, että rahaa saa nostaa maksimissaan 500, 000 kruunua kerrallaan. Se on kuitenkin paljon enemmän kuin tavallisen islantilaisen kuukausipalkka, mutta säästäjille tiedoksi.




Gordon Brown on tietysti viime viikkojen draaman pahis, hänhän meni nimittämään islantilaisia pankkiireja terroristeiksi. Vähemmän kiinnitetään huomiota Venäjään ja venäläisiin, jotka ovat hyviksiä hätäapulainaajina. Jos ei islantia ymmärrä, kannattaa käydä katsomassa The Guardianin verkkosivujen keskusteluja, joihin islantilaiset ovat osallistuneet. Netti on oivallinen purkautumiskanava monille, sieltä huomaa, että ihmiset ovat siirtymässä epäuskon tilasta syvän vihaisuuden tilaan.




Pääkatu Laugavegur on hyvä indikaattori talouden tilasta. Erityisesti sen rähjäisessä loppupäässä joka toinen liike on lakkautettu eikä uusia avajaisia ole näkyvillä. Minusta Laugavegur on ollut masentunut loppukesästä asti, kun tänne tulin.




Ostin viime viikonloppuna 5 kilon perunasäkin lähikaupasta, luksus-Hagkaupista. Niitä oli siinä oven edessä vuori, siinä kohdalla, missä normaalisti on USA:sta lennätettyjä salaatteja. Emme ole vielä kokenut puutetta mistään, mutta olen ollut havaitsevinani, ettei noloimpia luksustuotteita (kuten Kalifornian mansikoita) enää ole saatavilla niin paljoa kuin ennen. Kestää kauan ennen kuin nämä runsaudensarvet saadaan tyhjennetyiksi.




Kalaa täällä riittää ja lammasta, melkein kaikkia vihanneksiakin viljellään kotimaisesti Hveragerdin kasvihuoneissa. Nälän mahdollisuus on vain hypoteettinen. Fiksummat islantilaiset, he joilla on historian tajua, osaavat laittaa tämän episodin perspektiiviin: jos täällä ollaan osattu elää ja asua 1200 vuotta rankassa ilmastossa erilaisten luonnonkatastrofien ja epidemioiden keskellä, kuinka ihmeessä yksi pankkikriisi voisi saada aikaan pysyvää pahaa?




PS: Kannattaa lukea The Guardianista John Henleyn eilinen (17. 10) juttu "Fishing for answers". Monisyinen analyysi, erilaiset islantilaiset puhuvat.

maanantai 6. lokakuuta 2008

The Halldór Laxness Hike


The only “must” Icelandic tourist attraction on my list before coming here was Halldór Laxness’ home museum Gljufrásteinn near Mosfellsbaer. I have secretly fantasized about visiting it for weeks, but the way there has seemed too complicated without a car.


Today the weather was sunny and less windy, the new snow and bright lights was a tempting combination for an outing in the wild nature, so we took bus 15 to Mosfellsbaer (a small township north on the way to Akureyri). This community is basically enclosed by mountains and fells, and it has a true small town spirit. Mosfellsbaer seemed less affluent than the other satellite towns to Reykjavík – it’s easy to detect the income level by looking at the supermarkets. They had only Bónus and Krónan – the screaming yellow thrift stores. Funnily enough, the landmark building in the community seemed to be the brand new KFC restaurant, where we also strayed. (It was my second visit to KFC ever, the first one happened in the summer on Kingston campus on Jamaica. I still am not convinced.)


From Mosfellsbaer there was another bus to Laxnes (even the place has been named after the famous author) but it only drove four times a day on Saturdays. We had to wait three hours for the next one. First it didn’t seem like a worthwhile wait, but then I decided to go for it, as it didn’t seem likely that we’d bother all the way up again during this trip. In three hours, we did KFC, Kronan and a video store café, which had a true tacky arctic small town stickiness to it. The tables were covered with strawberry-patterned wax tablecloths, the waitress was wearing a tracksuit and the only reading available was Seytt og heyrt (Seen and Heard). I was also wearing tracksuit bottoms, because I had run out of all other wearable trousers. I have also started practicing my Icelandic through trashy mags, so I had already purchased the number and keep it happily on the kitchen table. It’s funny how Icelandic celebrities also look like pigs when drunk. However, if compared to the assembly line of KFC, the video store café was in its own way a truly unique experience. Whole families were having lunch there, and the atmosphere was yet quite un-globalized.


We only got to Gljufrásteinn fifteen minutes before closing time. I tried to ask humbly, and the woman working at the desk was sympathetic because of our honest efforts to get there, so we were still allowed a tour in the house, though not a full one with the audiotapes.


It was the second home museum I visited this year. The first one was Bob Marley’s in Kingston in the summer. Both men’s wives are still alive, and the families are somehow involved in the running of the businesses. The entry to the Laxness museum was however about ten times cheaper than to the Marley one. So the similarities almost end there. But Bob’s house did have the same kind of feeling of carefree living as did Halldór’s. In neither of the places one had a feeling of stepping in a museum, and both places had very modest kitchens. Halldór had a bit more bling bling in the house than Bob: there was a very fancy swimming pool in the garden overlooking the mountains, creating the same kind of “edgeless” experience as the boutique hotels are nowadays offering in more tropical destinations than Iceland.


Halldór’s house was filled with expensive statues from around the world, and most of the furniture seemed to be designed by Arne Poulsen. The views to the mountains were breathtaking to the extent that I was not sure if I could have taken it as a daily working environment. Too much beauty can also dull the senses. He used to write standing up with a pencil, all the time while writing he would walk around in the study. It was fantastic to see the working space, as an example of how one can arrange a day devoted to writing.


Although the visit to the house was short (yet the poor woman had to stay there overtime because of us), I left the building with a sense of fulfillment. We stayed on the premises for a while, walking on Halldór’s paths, crossing streams, sitting on stones risking “pee disease”, looking for trolls and elves. The neighbour’s dog accompanied us. All the cats and dogs in Iceland are allowed to roam free. Our packed dinner from Krónan was however too frozen to be enjoyed outdoors. We could only think of having the Kókómjölk.


The visit ended with an adventurous Halldór Laxness Hike. As the next bus to Mosfellsbaer was due in two and half hours and Laxnes was not exactly a village but a remote concentration of perhaps ten private houses, it was impossible to stay there waiting for transportation. I also decided not to take a taxi this time. So we decided to walk back. We estimated the distance to be five-six kilometers. The views were definitely worth the effort, as long as there was still some light. There were many horse stables on the way back, so the kids were enjoying themselves, shooting photos of each horse they saw. There was a proper asphalt path for pedestrians, but at times it was dangerously icy. The ice slowed down the hike remarkably. It took us two hours to walk the way that without the ice might have taken only an hour.


Although in Finland one is totally used to walking on ice at least four months in a year, the Icelandic ice seems different. Or the roads are constructed differently. The pavements are bumpier and one feels like a senior citizen or a lame duck out there. They don’t bring any sand on the ice, or at least haven’t done so far. So walking is definitely at your own risk. Yesterday the two of us fell down three times. No bones were broken, but there were some tears. I am now thinking of investing in bus cards. But there’s a chance that the snow will still melt.

perjantai 3. lokakuuta 2008

Lumi tuli jo



Eilen se tuli, antamatta laimeintakaan merkkiä tulostaan. Olin kielikurssin jälkeisellä pakollisella drinksulla Celtic Cross-pubissa Hverfisgatanilla, kun yhtäkkiä taivaalta alkoi sataa pilvitolkulla valkoista. Joillekin kurssilaisista näkymä oli elävä runo, toisille kirottu arkielämän hankaloittaja. Ikävä kyllä kuulun jälkimmäiseen kastiin. Minua rasittaa, jos lumi on läsnä jo ennen puoliväliä tätä reissua, sillä se tietää ylimääräisiä kustannuksia, toppavaatteita ja moonbootseja ja sen sellaista.



Päästyäni kotiin eilen illalla naapurin kissa Sokrates oli taas kotiutunut meille tuuletusikkunan kautta. Päätin palauttaa sen emännälleen sisäkautta varmistaakseen, ettei se joutuisi yöksi hankeen. Naapuri kertoi, että ainoa kauppa, jossa myydään kohtuuhintaisia lasten toppavaatteita on Hagkaup Kringlanin ostoskeskuksessa, muualta ei kannata edes yrittää. Kringlan on noin viiden kilsan päässä täältä, keskellä-ei-mitään. Pitää olla loistava syy jaksaakseen matkustaa sinne tavallisena arki-iltana julkisilla. Juuri nyt en jaksa. Ehkä ensi viikolla tai ensi kuussa.



Tänään oli vapaapäivä, koska lapsilla oli kouluissa vanhempainvartit eikä opetusta lainkaan. Iltapäivällä päätimme mennä katsomaan, olisiko sataman halpahallissa Europrisissä saatavilla mitään talvivaatteita. Kävely sinne oli naparetki, vaikka ei edes tuullut mitenkään erityisesti. Arktinen kylmä vain iskee suoraan luihin ja ytimiin, ilman pidempiä selityksiä. Reykjavíkia ympäröivät vuoret näyttävät aivan Grönlannilta tässä uudessa valkoisessa valossa.



Europrisin valikoima oli surkuhupaisa, kaikki jo valmiiksi saumoista ratkennutta ja laatuun suhteutettuna astronomisen kallista. Jopa Jyväskylän lähistöllä olevasta Jyskän varastovalinnasta olisin löytänyt paremmat kuteet koko perheelle. Ylistyslaulu Suomen halpahalleille…



Onneksi löysimme satamasta toisen halpaliikkeen, outlet-kenkäkaupan, joka möi suurimman osan tuotteista 500-2000 kruunun hintaan. Ostimme kolme paria kenkiä 2000 kruunulla (alle 15 egeä nykykurssin mukaan). Kaksi paria ovat Reykjavik X18-merkkisiä, mitä tahansa se tarkoittaakaan. Yhdet Doc Martens-tyyppiset, yhdet jokasäänkengät ja yhdet peruslenkkarit.



Hassua, että perheessämme kaikilla alkaa olla noin saman numeron kenkä, joten voimme tarvittaessa tehdä luovia vaihtokauppoja. Tiedän, että itse jään tässä porukassa pienijalkaisimmaksi. Ehkä sitten perin kaikki lasten kengät omaan käyttööni, kun he kasvavat pareistaan ulos. Liikkeessä oli myös uskomattomia intialaistyylisiä krumeluurikenkiä, jotka tekisivät ainutlaatuisen vaikutuksen töissä Tampereella Pinni B:ssä (tai tulevassa Sähkötalossa), mutta pidättäydyin houkutuksesta toistaiseksi. Kun niitä sitten myydään paljousalennuksella kolme yhden hintaan, saatan sortua ja laittaa kavereille kanssa.



Täällä varpaat ajattelevat käytännöllisempiä ajatuksia kuin pää ja aivopoimut. Tai joku kumma elin kuten sydän. Yleensä tilanne on toisin. Syvässä etelässä asuessani jalkani äänestäisivät hullutusten puolesta, vaikka pää tai sydän sanoisivat toisin. Täällä jalat äänestävät lämmön, valon ja turvallisen kotiinpaluun puolesta. Se on loppupeleissä ainoa oleellinen asia – päästä kotiin yhtenä kappaleena. Siis näin päin täällä, missä tuuli pieksää ihmisen paljaaksi krumeluureista ja ornamenteista.


No need for those diamonds in the soles of her shoes

lauantai 27. syyskuuta 2008

Back to business



Viikko on kulunut Reykjavíkin ja Tampereen välillä seilaamiseen. Koska jätin lähtiessä kaikki avaimeni asunnon pyykkituvalle pitkäaikaishoitoon, reissu osoittautui mutkikkaaksi ja kalliiksi. Lento takaisin Kööpenhaminan kautta tuntui pieneltä ikuisuudelta. Olimme Keflavíkissa vasta puolenyön jälkeen ja jouduimme nukkumaan yön keskustan hotellissa, jonne pääsimme paikallista aikaa vasta 2.30.

Ylipäänsä Islantiin saapuville suosittelen valitsemaan lennon, joka on perillä päiväsaikaan. Tänne tulo yöllä on karua, kun kaikkialla on niin tyhjää ja hiljaista. Vieläkään en ole aivan päässyt perille, osa minusta on vieläkin matkalla.

Eilen kävimme Reykjavikin taidemuseossa eurooppalaisen tieteen yössä. Taas sain yllättyä siitä, kuinka lapset otetaan huomioon. Háskóli Islands (työnantajani) pani parastaan erityisesti luonnontieteiden saralla. Jopa fysiikan kokeet oli tehty jännittäviksi. Erityisen hauska oli äänisimulaatio, jossa oma ääni muuttui eläviksi liekeiksi. Innostuimme myös pohjoisen Islannin vesien musteensinisistä meduusoista.

Kiinan ja japanin kielen opiskelijoilla oli yhteiset pöydät paikallisten Kiina- ja Japani-ystävyysseurojen kanssa. Ne olivat ehdottomasti suosituimmat kohteet, niissä suorastaan kuhisi väkeä. Hafnafördurissa asustava kiinalainen taiteilija Zhiling Li maalasi meille vesiväreillä kiinalaiseen tyyliin islantilaisen maiseman, joka koristaa nyt autiota seinäämme.

Tieteiden yöstä jäi olo, että tieteen tekeminen voikin olla iloista ja energisoivaa. Tapahtumaan oli laitettu paljon rahaa, mutta ilmaiskamaa ja tarjoiluja tärkeämpää oli kuitenkin ihmisten asenne. Varsinkin nuoret luonnontieteiden opiskelijapojat yllättivät sanojen paljoudella.

Tänään kohtasin ensimmäisen kerjäläisen, noin viisikymppisen islantilaisen naisen, paikallisen ostarin pankkiautomaatilla. Hän pyysi tonnia "lainaksi", oli selvästi tottunut pyytämään juuri sillä hetkellä, kun ihmiset laittavat rahojaan lompakkoon. En sitten antanut, vastasin jotain ylimalkaista omasta köyhyydestäni englanniksi. Ulkomaalaisuuteni hämmensi häntä sen verran, ettei hän inttänyt yhtään enempää, vaan siirtyi kohti seuraavaa asiakasta jonossa. Hän oli melko hyvin hoidettu, lämpimästi puettu ja selvin päin.

Myytti ökykunnan saumattomasta hyvinvoinnista murtui kertaheitolla. Sitäpaitsi se ostari on jumalanhylkäämä murju. Ei yhtään blingblingiä siellä. Nuhjuisia putiikkeja, yksi supermarket ja Vinbudin (paikallinen Alko).

keskiviikko 17. syyskuuta 2008

Kamala päivä


Eilen se sitten tuli, kamala kamala päivä.

Kielikurssilla oli niin kamalaa kuin maahanmuuttajien kurssilla voi koskaan olla. Opettaja laittoi meidät muistelemaan läksyjä (persoonapronominit) kammottavien joukkuepelien kautta, joihin kukaan ei olisi halunnut osallistua.

Islantilainen ironia on myös raaka laji, varsinkin, kun sillä yrittää herätellä vastahakoista porukkaa oppimaan kielioppia. Kun tämä kansa ei harrasta small talkia ja viljelee kohteliaisuussanoja vielä vähemmän kuin suomalaiset, ironiakin ymmärretään jotenkin enemmän non-verbaaliksi - se välittyy enemmän ruumiinkielessä ja äänenpainossa. Toisin sanoin: oli koko ajan tunne, että opettaja v-uilee meille rankasti (vaikka hän ilmeisesti yritti olla terävä ja koominen).

Töksähtelevä komiikka homoista ja lesboista vielä kohotti tunnelmaa. "Niin niin, jos Elisabeta ja Anna ovat lesboja, ehkä sitten he voivat olla "their" ". (Minulla ei ole tällä suomalaisella näppiksellä tarvittavia kirjaimia, jotta voisin kertoa tarkemmin seikkailuistamme kolmen genderin viidakoissa.) Odotan myrskyisiä aikoja, koska ryhmä tuntuu vaativalta. Emme taida olla aivan tyytyväisiä pedagogiikkaan, josta olemme kuitenkin maksaneet.

Eilen sää oli niin kamala, etten voinut kävellä normaaleja matkojani. Bussit olivat sään takia täysin aikatauluistaan seonneet. Myöhään illalla myrsky yltyi niin rankaksi, että kuuli irtotavaroiden lentävän tuulessa ja sai pelätä, mikä lentävä partikkeli rikkoisi ikkunat. Olin varma, että nyt olisi se päivä, jolloin maapallo ajautuu sveitsiläisten ydinfyysisten kokeiden johdosta mustaan aukkoon. Koin lieviä rytmihäiriöitä ja omin silmin näin lattian kallistuvan ainakin 20 asteen kulmaan. Tavarat eivät kuitenkaan sisällä lennelleet. Suunnittelin millimetrin tarkkuudella, missä nurkassa olisi turvallisinta kyyhöttää, jos mustaan aukkoon imeytyminen tai maanjäristys alkaisi.

Aamulla poimin terassilta vain yhden lohjenneen saderännin. Pahemmalta se kuulosti. Ja nyt on vasta syyskuu.
PS: Ei täältä saa rumaa kuvaa aikaan, vaikka kuinka yrittäisi. Valitsin nyt harmaimman. Joku päivä kuvaan vielä myrskyt.

maanantai 15. syyskuuta 2008

Islantilaisesta lastenkirjallisuudesta, osa 1

Onneksi on Pohjolan talo (Aalto design), se sijaitsee noin 100 metrin päässä työhuoneeltani ja siellä on huippuhyvä kirjasto, jossa on paljon islantilaista kirjallisuutta suomeksi. Tiedän, etten tämän reissun aikana opi kieltä edes sen vertaa, että aamulehdestä selviäisi, saati sitten romaanista. (Tanskaa oppi noin kahdessa kuussa ilman kurssia, mutta se on aivan toinen tarina)

Koska meillä ei ole TV:tä eikä pleikkaa, luemme enemmän kirjoja. Perinteinen iltasatukin on tullut ajankohtaiseksi. Ensimmäinen islantilainen lastenkirja oli Fridrik Erlingsonin Ritari Benjamin kyyhkynen (1994), jonkunlainen moderni klassikko, josta on ilmeisesti tehty leffakin. Tämä oli suuri hitti siksi, että siinä tapettiin kissa hirttämällä ja kiroiltiin estottomasti. Kulmakunnan pojat päätyivät kuitenkin rakennuttamaan talonsa menettäneelle Gudlaug-mummolle uuden talon talkootyönä, ja lopulta kirjan pahis teki sovinnon ja löysi uuden kodin Gudlaugin helmoista. Kirjan pääteemoina ovat elämä ja kuolema sillä samalla vakavalla tavalla kuin esimerkiksi Veljeni Leijonamielessä, ja erityisesti pidin sen tietynlaisesta ajattomuudesta.

Nyt luemme Adalsteinn Ásberg Sigurdssonin teosta Silta Tumman yli (2000), joka pohjautuu enemmän kansansatuihin ja on fantasia/skifimpi kuin Benjamin. Pääosissa huopiaiset, jotka katsovat ihmiskunnan elämää toisin. Maalauksellista kerrontaa, jossa kuten kaikissa parhaissa lastenkirjoissa syödään aina holtittomasti. Menyyllä mm. paistettuja kanelikakkuja, punertavaa hanhenyrttileipää, juuripullia ja sinistä marjasimaa.

Lapsille on runsaasti kirjoja tarjolla myös yliopiston kirjakaupassa, mikä kertoo lasten asemasta kampuksella yleensä ja opiskelijaelämässä. Lapsia on todellakin kaikkialla, käytävillä, kahviloissa, luentosaleissa, ja erityisesti odottavia opiskelijaäitejä. Ulkomaalaiset ystäväni ovat aina ihailleet lasten määrää suomalaisilla kampuksilla, mutta täällä heitä on huomattavasti enemmän ja heihin suhtaudutaan kaikkialla hyvin luontevasti.

keskiviikko 10. syyskuuta 2008

Kioskien valot mulle huutaa


Arktinen hysteria on parhaimmillaan täällä snagarijonoissa. Tänä iltana olimme uimassa Reykin puolella yliopiston lähellä sijaitsevassa sundlaug:issa. Olo oli uinnin jälkeen niin eteerinen, ettei hodaria tehnyt mieli, mutta ihailen snagarien kirkkaita valoja alati muuttuvaa iltataivasta vasten. Hemmetti, että harmaankin sävyt voivat olla kauniita.

Ökykuntamme sundlaug on niin hieno, että suurkaupungin sundlaugit kyllä jäävät kakkoseksi sille, vaikkakin Reykin puolella varmaan törmää hauskempiin ihmisiin. Reykissä käytetään altaissa enemmän klooria ja muutenkin ihmisten askeleet ovat painaneet jälkensä kaikille pinnoille. Tosin sanotaan, että jokaisella uimalalla on oma luonteensa. Hofsvallagatan uimalassa parasta oli ympyränmuotoinen höyrysauna, jossa voisi pitää vaikka seminaaria, niin filosofinen henki siellä on. Seltjarnarnesissä taas parasta ovat luksus-poreallas, mummot ja ilmainen kahvi.

Tämän illan allaskokemus oli reilun monikielinen, kun taas ökykunnassa kuulee vain islantia. 101-alueen eli ydinkeskustan uimala on kuulemma niin korkealla katolla, että sieltä näkee koko kaupungin yli. Siellä emme ole vielä käyneet. Kylmällä ilmalla ei jaksa liian kauas, jos pitää tulla takaisin tukka märkänä. Perustan sundlaug-tietämykseni lähinnä Satu Rämön et al. hienoon Mondo-oppaan kuvauksiin. Kirjasta on ollut suuri apu kaupunkisuunnistuksessa ja se on niin runsas, että sen avulla matkailisi helposti täällä kolme vuotta.

Kielikurssi alkoi tehokkaasti. Sai todella kamppailla äänteiden muodostamisessa ja tahti oli sellainen, ettei ainakaan voi valittaa rahojen menemisestä hukkaan. Porukka oli nuori ja dynaaminen, enimmäkseen puolalaisia, jokunen saksalainen ja liettualainen, yksi virolainen ja yksi suomalainen. Sinänsä metsään meni kurssin valinta, koska olisin halunnut ryhmään, jossa olisi aasialaisia ja afrikkalaisia mamuja. Mutta he eivät kai sitten tule kielikurssille Laugavegurille.

Tänään olen lähinnä editoinut indexiä 3 ja puoli vuotta vanhaan väitöskirjaani, josta on nyt tulossa toinen kappale Intiassa. Kamalaa koirantyötä, mutta: a woman's gotta do what a woman's gotta do. Tehokkaasti sitä pääsee pois ympäröivästä todellisuudesta, jos on pakko. Viime aikoina on ollut pakko, koska tekemättömiä töitä on kasautunut ainakin Uralin korkuinen pino tämän maastamuuttoepisodin johdosta. Kun lähden työhuoneeltani, aina en muista olenko Reykjavikissa vaiko Tampereella.

Vasta ulkona, kun katsoo taivaalle, muistaa. Taivaat ovat tämän maan suurin siunaus.