Back to business

Viikko on kulunut Reykjavíkin ja Tampereen välillä seilaamiseen. Koska jätin lähtiessä kaikki avaimeni asunnon pyykkituvalle pitkäaikaishoitoon, reissu osoittautui mutkikkaaksi ja kalliiksi. Lento takaisin Kööpenhaminan kautta tuntui pieneltä ikuisuudelta. Olimme Keflavíkissa vasta puolenyön jälkeen ja jouduimme nukkumaan yön keskustan hotellissa, jonne pääsimme paikallista aikaa vasta 2.30.

Ylipäänsä Islantiin saapuville suosittelen valitsemaan lennon, joka on perillä päiväsaikaan. Tänne tulo yöllä on karua, kun kaikkialla on niin tyhjää ja hiljaista. Vieläkään en ole aivan päässyt perille, osa minusta on vieläkin matkalla.

Eilen kävimme Reykjavikin taidemuseossa eurooppalaisen tieteen yössä. Taas sain yllättyä siitä, kuinka lapset otetaan huomioon. Háskóli Islands (työnantajani) pani parastaan erityisesti luonnontieteiden saralla. Jopa fysiikan kokeet oli tehty jännittäviksi. Erityisen hauska oli äänisimulaatio, jossa oma ääni muuttui eläviksi liekeiksi. Innostuimme myös pohjoisen Islannin vesien musteensinisistä meduusoista.

Kiinan ja japanin kielen opiskelijoilla oli yhteiset pöydät paikallisten Kiina- ja Japani-ystävyysseurojen kanssa. Ne olivat ehdottomasti suosituimmat kohteet, niissä suorastaan kuhisi väkeä. Hafnafördurissa asustava kiinalainen taiteilija Zhiling Li maalasi meille vesiväreillä kiinalaiseen tyyliin islantilaisen maiseman, joka koristaa nyt autiota seinäämme.

Tieteiden yöstä jäi olo, että tieteen tekeminen voikin olla iloista ja energisoivaa. Tapahtumaan oli laitettu paljon rahaa, mutta ilmaiskamaa ja tarjoiluja tärkeämpää oli kuitenkin ihmisten asenne. Varsinkin nuoret luonnontieteiden opiskelijapojat yllättivät sanojen paljoudella.

Tänään kohtasin ensimmäisen kerjäläisen, noin viisikymppisen islantilaisen naisen, paikallisen ostarin pankkiautomaatilla. Hän pyysi tonnia "lainaksi", oli selvästi tottunut pyytämään juuri sillä hetkellä, kun ihmiset laittavat rahojaan lompakkoon. En sitten antanut, vastasin jotain ylimalkaista omasta köyhyydestäni englanniksi. Ulkomaalaisuuteni hämmensi häntä sen verran, ettei hän inttänyt yhtään enempää, vaan siirtyi kohti seuraavaa asiakasta jonossa. Hän oli melko hyvin hoidettu, lämpimästi puettu ja selvin päin.

Myytti ökykunnan saumattomasta hyvinvoinnista murtui kertaheitolla. Sitäpaitsi se ostari on jumalanhylkäämä murju. Ei yhtään blingblingiä siellä. Nuhjuisia putiikkeja, yksi supermarket ja Vinbudin (paikallinen Alko).

Kamala päivä

Eilen se sitten tuli, kamala kamala päivä.

Kielikurssilla oli niin kamalaa kuin maahanmuuttajien kurssilla voi koskaan olla. Opettaja laittoi meidät muistelemaan läksyjä (persoonapronominit) kammottavien joukkuepelien kautta, joihin kukaan ei olisi halunnut osallistua.

Islantilainen ironia on myös raaka laji, varsinkin, kun sillä yrittää herätellä vastahakoista porukkaa oppimaan kielioppia. Kun tämä kansa ei harrasta small talkia ja viljelee kohteliaisuussanoja vielä vähemmän kuin suomalaiset, ironiakin ymmärretään jotenkin enemmän non-verbaaliksi - se välittyy enemmän ruumiinkielessä ja äänenpainossa. Toisin sanoin: oli koko ajan tunne, että opettaja v-uilee meille rankasti (vaikka hän ilmeisesti yritti olla terävä ja koominen).

Töksähtelevä komiikka homoista ja lesboista vielä kohotti tunnelmaa. "Niin niin, jos Elisabeta ja Anna ovat lesboja, ehkä sitten he voivat olla "their" ". (Minulla ei ole tällä suomalaisella näppiksellä tarvittavia kirjaimia, jotta voisin kertoa tarkemmin seikkailuistamme kolmen genderin viidakoissa.) Odotan myrskyisiä aikoja, koska ryhmä tuntuu vaativalta. Emme taida olla aivan tyytyväisiä pedagogiikkaan, josta olemme kuitenkin maksaneet.

Eilen sää oli niin kamala, etten voinut kävellä normaaleja matkojani. Bussit olivat sään takia täysin aikatauluistaan seonneet. Myöhään illalla myrsky yltyi niin rankaksi, että kuuli irtotavaroiden lentävän tuulessa ja sai pelätä, mikä lentävä partikkeli rikkoisi ikkunat. Olin varma, että nyt olisi se päivä, jolloin maapallo ajautuu sveitsiläisten ydinfyysisten kokeiden johdosta mustaan aukkoon. Koin lieviä rytmihäiriöitä ja omin silmin näin lattian kallistuvan ainakin 20 asteen kulmaan. Tavarat eivät kuitenkaan sisällä lennelleet. Suunnittelin millimetrin tarkkuudella, missä nurkassa olisi turvallisinta kyyhöttää, jos mustaan aukkoon imeytyminen tai maanjäristys alkaisi.

Aamulla poimin terassilta vain yhden lohjenneen saderännin. Pahemmalta se kuulosti. Ja nyt on vasta syyskuu.

PS: Ei täältä saa rumaa kuvaa aikaan, vaikka kuinka yrittäisi. Valitsin nyt harmaimman. Joku päivä kuvaan vielä myrskyt.

Islantilaisesta lastenkirjallisuudesta, osa 1

Onneksi on Pohjolan talo (Aalto design), se sijaitsee noin 100 metrin päässä työhuoneeltani ja siellä on huippuhyvä kirjasto, jossa on paljon islantilaista kirjallisuutta suomeksi. Tiedän, etten tämän reissun aikana opi kieltä edes sen vertaa, että aamulehdestä selviäisi, saati sitten romaanista. (Tanskaa oppi noin kahdessa kuussa ilman kurssia, mutta se on aivan toinen tarina)

Koska meillä ei ole TV:tä eikä pleikkaa, luemme enemmän kirjoja. Perinteinen iltasatukin on tullut ajankohtaiseksi. Ensimmäinen islantilainen lastenkirja oli Fridrik Erlingsonin Ritari Benjamin kyyhkynen (1994), jonkunlainen moderni klassikko, josta on ilmeisesti tehty leffakin. Tämä oli suuri hitti siksi, että siinä tapettiin kissa hirttämällä ja kiroiltiin estottomasti. Kulmakunnan pojat päätyivät kuitenkin rakennuttamaan talonsa menettäneelle Gudlaug-mummolle uuden talon talkootyönä, ja lopulta kirjan pahis teki sovinnon ja löysi uuden kodin Gudlaugin helmoista. Kirjan pääteemoina ovat elämä ja kuolema sillä samalla vakavalla tavalla kuin esimerkiksi Veljeni Leijonamielessä, ja erityisesti pidin sen tietynlaisesta ajattomuudesta.

Nyt luemme Adalsteinn Ásberg Sigurdssonin teosta Silta Tumman yli (2000), joka pohjautuu enemmän kansansatuihin ja on fantasia/skifimpi kuin Benjamin. Pääosissa huopiaiset, jotka katsovat ihmiskunnan elämää toisin. Maalauksellista kerrontaa, jossa kuten kaikissa parhaissa lastenkirjoissa syödään aina holtittomasti. Menyyllä mm. paistettuja kanelikakkuja, punertavaa hanhenyrttileipää, juuripullia ja sinistä marjasimaa.

Lapsille on runsaasti kirjoja tarjolla myös yliopiston kirjakaupassa, mikä kertoo lasten asemasta kampuksella yleensä ja opiskelijaelämässä. Lapsia on todellakin kaikkialla, käytävillä, kahviloissa, luentosaleissa, ja erityisesti odottavia opiskelijaäitejä. Ulkomaalaiset ystäväni ovat aina ihailleet lasten määrää suomalaisilla kampuksilla, mutta täällä heitä on huomattavasti enemmän ja heihin suhtaudutaan kaikkialla hyvin luontevasti.

Kioskien valot mulle huutaa

Arktinen hysteria on parhaimmillaan täällä snagarijonoissa. Tänä iltana olimme uimassa Reykin puolella yliopiston lähellä sijaitsevassa sundlaug:issa. Olo oli uinnin jälkeen niin eteerinen, ettei hodaria tehnyt mieli, mutta ihailen snagarien kirkkaita valoja alati muuttuvaa iltataivasta vasten. Hemmetti, että harmaankin sävyt voivat olla kauniita.

Ökykuntamme sundlaug on niin hieno, että suurkaupungin sundlaugit kyllä jäävät kakkoseksi sille, vaikkakin Reykin puolella varmaan törmää hauskempiin ihmisiin. Reykissä käytetään altaissa enemmän klooria ja muutenkin ihmisten askeleet ovat painaneet jälkensä kaikille pinnoille. Tosin sanotaan, että jokaisella uimalalla on oma luonteensa. Hofsvallagatan uimalassa parasta oli ympyränmuotoinen höyrysauna, jossa voisi pitää vaikka seminaaria, niin filosofinen henki siellä on. Seltjarnarnesissä taas parasta ovat luksus-poreallas, mummot ja ilmainen kahvi.

Tämän illan allaskokemus oli reilun monikielinen, kun taas ökykunnassa kuulee vain islantia. 101-alueen eli ydinkeskustan uimala on kuulemma niin korkealla katolla, että sieltä näkee koko kaupungin yli. Siellä emme ole vielä käyneet. Kylmällä ilmalla ei jaksa liian kauas, jos pitää tulla takaisin tukka märkänä. Perustan sundlaug-tietämykseni lähinnä Satu Rämön et al. hienoon Mondo-oppaan kuvauksiin. Kirjasta on ollut suuri apu kaupunkisuunnistuksessa ja se on niin runsas, että sen avulla matkailisi helposti täällä kolme vuotta.

Kielikurssi alkoi tehokkaasti. Sai todella kamppailla äänteiden muodostamisessa ja tahti oli sellainen, ettei ainakaan voi valittaa rahojen menemisestä hukkaan. Porukka oli nuori ja dynaaminen, enimmäkseen puolalaisia, jokunen saksalainen ja liettualainen, yksi virolainen ja yksi suomalainen. Sinänsä metsään meni kurssin valinta, koska olisin halunnut ryhmään, jossa olisi aasialaisia ja afrikkalaisia mamuja. Mutta he eivät kai sitten tule kielikurssille Laugavegurille.

Tänään olen lähinnä editoinut indexiä 3 ja puoli vuotta vanhaan väitöskirjaani, josta on nyt tulossa toinen kappale Intiassa. Kamalaa koirantyötä, mutta: a woman's gotta do what a woman's gotta do. Tehokkaasti sitä pääsee pois ympäröivästä todellisuudesta, jos on pakko. Viime aikoina on ollut pakko, koska tekemättömiä töitä on kasautunut ainakin Uralin korkuinen pino tämän maastamuuttoepisodin johdosta. Kun lähden työhuoneeltani, aina en muista olenko Reykjavikissa vaiko Tampereella.

Vasta ulkona, kun katsoo taivaalle, muistaa. Taivaat ovat tämän maan suurin siunaus.

Olen sisällä, vielä duunia edessä

Kennitala-numerot tulivat viimein postissa viime perjantaina! Olen siis sisällä, minut on rekisteröity ihmiseksi, joka asuu toistaiseksi Islannissa. Minulla on jo melkein pankkitili ja seuraava haaste on verokortin hankinta. Verotoimisto on jossain kaukana rumassa ikävässä paikassa maistraatin lähellä. Minun pitäisi jaksaa joutua sinne vielä tänään. Nyt odottelen valokuvaamon aukeamista, jotta saisin passikuvan, jotta saisin pankkikortin.

Aloitan tänään iltakurssin islannin kielessä Althjodahus-nimisessä paikassa Laugavegurilla. A-hus tai Intercultural Centre on hallituksen tukema "virallinen" monikulttuurisuuden edistämiskeskus. Sain sieltä päteviä neuvoja lasten koulunkäynnistä ennen tänne muuttoa. Paikka on juuri muuttanut uusiin tiloihin pääkadulle, kävin siellä viime viikolla ja siellä oli vielä todella aneemista. Pelkkiä valkoisia seiniä, alakerrassa muutama mosaiikkipöytä muistuttamassa, että keskus voisi olla tarkoitettu maahanmuuttajille.

Kurssi maksaa 15400 kruunua 50 tunnilta ja sen jälkeen saa virallisen todistuksen siitä, että on osallistunut kotoutumiskoulutukseen. 150 tuntia on normimäärä, jonka viranomaiset vaativat, en vielä tiedä mitä varten, ehkä pysyvää oleskelulupaa tai työkkärin asiakkuutta varten. Ajattelin kirjoittaa myös tutkimusmielessä rehellisen päiväkirjan siitä, miltä tuntuu opiskella islannin kieltä uutena tulokkaana (spekuloiden, jos vaikka jäisinkin tänne).

Opiskeluni on alkanut aamulehtiä ja mainoksia tavaten. Tekstistä tajuaa ehkä yhden viidenneksen kaikkia nystyröitään pinnistellen. (Tanskasta tajuan melkein kaiken ja norjastakin kaksi kolmasosaa.)

Viime viikolla olin naapurissa kylässä ja näin islantilaiset iltauutiset. Hemmetin hienoa maisemaa uutiskuvissa. Se muistutti, etten ole vielä nähnyt tästä maasta mitään. Jos en pääse matkustamaan koko saarta ympäri, ehkä minun on haettava Goda Hirdinnistä 2000 kruunun laiton TV, josta ilman digiboksia näkyvät vain kaksi Islannin kanavaa. Tai käymme edelleenkin naapurissa katsomassa telkkaa kuten lestadiolaiset lapset konsanaan.

Whale watching without the whales

On Saturday we fell into the tourist trap and took ourselves Whale Watching from Reykjavik Harbour. It was a gray cloudy day, hardly photogenic, but I thought the weather might get harsher every week and by October it might be sheer folly to even think of sailing.

The boat was brimming with people, we were the last ones to enter. The first half an hour was OK, then came the currents and we had to hold on to the railings with white knuckles. Paper bags were distributed, and very few had the curiosity left to even look for signs of the species. Most of us had enough in concentrating on how to return to land in one piece. For someone mainly used to Silja and Viking Line type of sailing, this was truly an exercise in extreme sports.

The cruise took three hours and no sight of even dolphins. In such a case of misfortune, the company gives complimentary tickets valid for two years. This year, they offer this until the end of October. Some of the whales will have swum to warmer waters by then. But we'll be here. I could try again on a day when the ocean's surface is milky white calm.

PS: Why no photos? Sheer laziness. We have a camera here. It's already my third cheap digital one, the two previous cheap ones have got broken in my bag. I agree that an Iceland blog requires photos. Mañana, mañana...

Hyvä paimen ja muita ihmeitä

Odotustila Reykjavikissa jatkuu. Emme ole vieläkään saaneet kennitala-tunnuksia. Alkuviikosta ystävällinen nuori nainen tiskin takana lupasi toimittaa meille tunnukset kahdessa päivässä. Sitten tuli hässäkkää lasten huoltajuuskysymysten ympäriltä. Kun soitin epätoivoisena maistraattiin eilen (tahdon päästä kiinni normaaliin elämään ja töihin aikuisten pariin yliopistolle oman pöydän ääreen, pronto!), elämään kyllästynyt vanhempi virkailija piti minulle luennon siitä, kuinka kaikilla jonotus kestää ainakin kaksi viikkoa, ja kuinka kehtaan pyytää erityiskohtelua. Siispä lapsia ei voi rekisteröidä kouluun enkä minä voi allekirjoittaa työsopimusta Háskoli Islandsin kanssa ennen kuin tunnukset saapuvat postilaatikkoon joku kaunis päivä.



Säät ovat olleet karuja täällä koko viikon. Tänään oli sellainen carolahäggkvistmäinen "fångad av en stormvind"-fiilis. Jouduin ostamaan lapsille tuulivaatteita pienen omaisuuden edestä.



Tällä viikolla haasteena on ollut tyhjän asunnon saaminen ihmismäiseen kuntoon. IKEA:an on jotenkin hankala matka täältä keskustasta, enkä haluaisi tuhlata rahaa uusiin huonekaluihin neljän kuukauden oleskelua varten. Meillä on täällä vuokraemännältä lainassa yksi sänky, neljä tuolia ja yksi puhelinpöytä (jonka ympärillä ruokailemme). Olen löytänyt yhden patjan lisää ja thaimaalaisesta mamukaupasta hienon kullanvärisen lattiasohvasysteemin, jolla itse nyt nukun.



Onneksi Reykjavikissä on kirppareita. Olen jo kaksi kertaa vieraillut, erään toisen emigrantin nettivinkistä, kaupungin laidalla sijaitsevassa Hyvä Paimen-kierrätyskeskuksessa, jossa myydään vain kodintarvikkeita ja kalusteita. Todella suosittu paikka, kaikilla käytävillä sakeat ruuhkat. Valikoima vaihtuu joka päivä, koko kaupungin kierrätyspisteet tyhjennetään päivittäin ja kaikki roudataan Hyvään Paimeneen. Tarjoavat ilmaiset kahvit ja teet kaikille asiakkaille, siellä tuntuu kokoontuvan oma yhteisö, aivan eri porukkaa kuin täällä Seltjarnarnesissä. Hyvän Paimenen ympärillä oleva kerrostaloalue on ainakin näillä säillä ankeampi kuin mitä näin viime vuonna Itä-Berliinissä. Puolet Reykjavikista tuntuukin olevan imaginääristä Alma Ataa koiranilmalla.



Kiitos Hyvän Paimenen, meillä on nyt parinkymmenen euron arvosta kaikki, mitä kotikokkaamiseen tarvitaan ja vaatimaton kokoelma Islanti-kitschiä. Itselleni löysin niin retron 70-lukulaisen koululaukun 500 kruunulla (n 4 egeä) kuin olla voi. Siinä pysyvät kirjaston kirjat kuivina tuulessa ja tuiskussa, ja siitä oranssi-keltaisesta eminenssistä tunnistaa synkemmässäkin säässä heijastimineen kaikkineen. Meillä ei ollut 70-luvulla yhtä hienoja koululaukkuja kuin täällä. Se siitä elintasoerosta taas.


Sebastianilla ei ole mitään tekemistä perjantai-iltana, hän rämppää toista kitsch-hankintaani moskeijaherätyskelloa tuossa ikkunalaudalla. Pakko kai lähteä tuonne myräkkään ulkoilemaan vielä kerran. Katsotaan, kestääkö kello matkamme loppuun asti. Koska koulut täällä alkavat joka aamu kasilta, katsoin parhaimmaksi hankkia herätyskellon. Rukoushuuto potkaisee päivän käyntiin aivan erityisellä tavalla.