Maahinen tuli vastaan rautakaupassa

Islannin onnellisin maahinen tuli minua vastaan BYKO-nimisessä sisustusliike/rautakaupassa toissapäivänä juuri ennen pimeän tuloa. Olin etsimässä jotain lahjaa lasten opettajille, hypistelin turhautuneena käsinpuhallettuja joulukuusenkoristeita, kun kuulin takanani helisevän äänen. Sillä oli tavallisen kaupunkitakin alla valtameri turkoosinvihreää silkkiä, joku pyrstönkaltainen liehuke, ja harmaa-mustat villasäärystimet. Se ei ollut muistanut meikata, mutta sen iho kuulsi ilmiömäistä valoa. Se tuoksui luksuskylpylälle.

Se ei löytänyt etsimäänsä. Ainakin kaksi kauppa-apulaista tuli sitä auttamaan. Sille haettiin varastosta joitain kumisia vempeleitä ja kärryllinen verkkokasseihin pakattuja halkoja. Jäin seuraamaan ostostapahtumaa hämmentyneenä, sydän pamppaillen. Päädyin jopa ostamaan ne penteleen lasikuulat vain siksi, että halusin jäädä kassajonoon hengailemaan maahisen kanssa.

Maahinen ja minä hymyiltiin toisillemme monta kertaa. Tiedän, että näytin tarpeeksi hörhöltä herättääkseni maahisen huomion, olinhan laittanut päähäni rastapipon, jossa Jamaikan värit - ja vain siksi, etten ollut pystynyt pesemään hiuksiani yli viikkoon suihkun olemattoman vedenpaineen vuoksi. Tukka varmaan lemusi villan läpi. Minussa ei ollut luksuskylpylän tuoksua.

Maahinen tuli vielä taakseni kassajonoon ja katselimme siinä Hus&Hibyli-lehteä, jossa näytti olevan maahisesta pikku juttu (muttei taloesittelyä).

Minusta maahinen oli arkisessa olemuksessaan Violently Happy. Ja se oli sellaista hyvää oloa, joka virtasi muihin, ei ollut keneltäkään pois.

Ensi maanantaina hän antaa ilmaiskonsertin keskellä päivää Pohjolan talolla.

Confessions about the language

It's a bit funny, but I don't feel like a citizen of another Nordic country while living here in Iceland at all. The only place to get the Nordic vibes is Nordens Hus, the cultural centre designed by Alvar Aalto. In all other places I am someone who speaks loud English, and my identity seems to be circling around the fact of my English-speaking rather than citizenship of another Nordic country.

Of course I never shout out my Finnishness to people. I don't look very Nordic, so I could be from anywhere in Europe. Or even Turkey. It's a kind of freedom, being interpreted as someone English-speaking from any corner of the world. But then, when we finally get to the point of nationalities, I notice Finnishness is something through which one can gain sympathy points. "We are so much alike, always in Nordic meetings, we get along so well with the Finns but not with the others," they always say. Maybe it has something to do with never being understood in your native language. The feeling of being totally marginal, if you speak the language in which you were born and raised. The feeling of not making any sense to anyone. Lack of cultural intelligibility. I wonder if that gives us a sense of being somewhat post-colonial?

I hardly get myself understood in Icelandic at all. I've been trying to speak Danish with some taxi-drivers, and Swedish with people who have a background of immigration in Sweden. The Swedish plot works so much better; I have a feeling my Swedish is clear and well pronounced, I can make myself well understood. But Icelandic: shit happens. I remember when I lived in Denmark 10 years ago and learnt to read and speak fine enough by reading Politiken for a few months - no language course for immigrants required. Here, despite attendance on a migrants' course and my daily dose of Frettabladid, the language competence doesn't grow at all. I am able to ask for a plastic bag in a supermarket, but that's about it. (I was able to buy an underground ticket in Stockholm after 6 years of schooling in Swedish, but that's another story.)

The words simply don't make any sense. Because of the linguistic nationalism, very little loanwords are there in the written everyday language. Teenagers talk in English between themselves in public places to show off, but I can rarely recognize international words in the stream of ordinary Icelandic talk. Listening to it is kind of meditative (especially radio programmes), but no exposure increases understanding.

I think for me the only way to become infected by Icelandic vocabulary and grammar would be to fall in love with an Icelander, but the risks have been truly minimal. Especially in the case of men. Sometimes in the public swimming pools someone starts a conversation in Icelandic, and that's always a moment of deep wonder.

I never came here to talk anyways - I came to clear my head and write. In other tongues, not Icelandic. My kids love to correct my pronunciation. Maybe it gives them a feeling of self-confidence, speaking some language much better than Mom.

Notes from Café Hljómalind

I have escaped from the blogosphere, trying to create some Real Text maybe. The Icelandic darkness has also been physically the toughest winter experience in my life so far. Sleep has been deep and abundant. Coming to another darkness than the domestic one also takes its toll. At the moment, we only have 5 hours of very low sunlight, and the sunny days can be counted with the fingers of one hand. Today it's gray and slushy up to your knees.

Luckily, last Saturday was stunning weather-wise and I had lovely driving friends over from Finland (thanks to P, T and the kids again...). They rented a car and we almost completed the famous Golden Circle. Now as a word of warning, even many of the Icelandic "main roads" are difficult to access with a normal car when there is snow on the ground. We missed road 365 between Thingvellir and Geysir. But finally we got to Geysir before it got dark, and just at that twilight moment the experience was otherworldly (despite the frozen toes).

I am working today at Café Hljómalind, and maybe will have another coffee session at Babalu. These two cafés have been the ultimate joys in Reykjavik urban life. Hljómalind is the meeting point of everyone enjoying spelt in their diets; Babalu is slightly more relaxed, offering larger pieces of cake that I suspect are baked with white sugar (gasp!). What I particularly love about Babalu is that the owner doesn't speak Icelandic at all. Old Norse and I are no longer in speaking terms; we only whisper half-words every now and then.

Last week I almost wrote a poem, and I am continuing that still. It's about climbing up Nönnugata in the old part of the city. I love old monasteries and nunneries, or memories of them, wherever I go. The last similar moment was two years ago in Aalborg, Denmark. This year the saga has been continuing through encounters with Carmelite nuns.

There is no Christmas shopping hysteria in Reykjavik, at least the financial crisis has this positive effect on the culture. There are candles and flowers everywhere, and people take Christmas lights quite seriously. But I don't see people with bulging bags around. Nobody pushing or shoving in the shops. No kids with temper tantrums. How come, oh how come?

Mustien lippujen alla

Tänään Reykjavíkin keskustassa oli paljon mielenosoituksia. Ja paljon ulkomaalaisia toimittajia kuvaamassa kansankiihotusta. Satuin Austurstraetillä anarkistien soppakeittiölle, jossa jaettiin jotain kuskuspainotteista ruokaa, hedelmiä, soijavanukkaita ja proteiinipatukoita.

Mustien lippujen alla oli harvinaisen kiihkoton tunnelma. Paljon rastoja ja palestiinahuiveja. Lupasin mennä ensi lauantaina uudestaan.

Perunasäkki on pop

Mitä oikeastaan tiedän Islannin pankkikriisistä? Olen lukevinani päivittäin lehtiä, joista ymmärrän parhaimmillaan 20%, juttelen ihmisten kanssa, jotka eivät ehkä ole pahimmassa tilanteessa, etsin kaduilta merkkejä. Saan islantilaista palkkaa, olen siis kertomuksen väliaikainen subjekti, vaikutukset ovat myös minussa, vaikka pääsenkin täältä halutessani pois.

Uuden kansallistetun Glitnirin ja Landsbankinnin johdossa ovat nyt naiset, sanotaan, että naiset on kutsuttu paikalle siivoamaan sotkut. Glitnirin ovessa lukee, että rahaa saa nostaa maksimissaan 500, 000 kruunua kerrallaan. Se on kuitenkin paljon enemmän kuin tavallisen islantilaisen kuukausipalkka, mutta säästäjille tiedoksi.

Gordon Brown on tietysti viime viikkojen draaman pahis, hänhän meni nimittämään islantilaisia pankkiireja terroristeiksi. Vähemmän kiinnitetään huomiota Venäjään ja venäläisiin, jotka ovat hyviksiä hätäapulainaajina. Jos ei islantia ymmärrä, kannattaa käydä katsomassa The Guardianin verkkosivujen keskusteluja, joihin islantilaiset ovat osallistuneet. Netti on oivallinen purkautumiskanava monille, sieltä huomaa, että ihmiset ovat siirtymässä epäuskon tilasta syvän vihaisuuden tilaan.

Pääkatu Laugavegur on hyvä indikaattori talouden tilasta. Erityisesti sen rähjäisessä loppupäässä joka toinen liike on lakkautettu eikä uusia avajaisia ole näkyvillä. Minusta Laugavegur on ollut masentunut loppukesästä asti, kun tänne tulin.

Ostin viime viikonloppuna 5 kilon perunasäkin lähikaupasta, luksus-Hagkaupista. Niitä oli siinä oven edessä vuori, siinä kohdalla, missä normaalisti on USA:sta lennätettyjä salaatteja. Emme ole vielä kokenut puutetta mistään, mutta olen ollut havaitsevinani, ettei noloimpia luksustuotteita (kuten Kalifornian mansikoita) enää ole saatavilla niin paljoa kuin ennen. Kestää kauan ennen kuin nämä runsaudensarvet saadaan tyhjennetyiksi.

Kalaa täällä riittää ja lammasta, melkein kaikkia vihanneksiakin viljellään kotimaisesti Hveragerdin kasvihuoneissa. Nälän mahdollisuus on vain hypoteettinen. Fiksummat islantilaiset, he joilla on historian tajua, osaavat laittaa tämän episodin perspektiiviin: jos täällä ollaan osattu elää ja asua 1200 vuotta rankassa ilmastossa erilaisten luonnonkatastrofien ja epidemioiden keskellä, kuinka ihmeessä yksi pankkikriisi voisi saada aikaan pysyvää pahaa?

PS: Kannattaa lukea The Guardianista John Henleyn eilinen (17. 10) juttu "Fishing for answers". Monisyinen analyysi, erilaiset islantilaiset puhuvat.

The Halldór Laxness Hike

The only “must” Icelandic tourist attraction on my list before coming here was Halldór Laxness’ home museum Gljufrásteinn near Mosfellsbaer. I have secretly fantasized about visiting it for weeks, but the way there has seemed too complicated without a car.

Today the weather was sunny and less windy, the new snow and bright lights was a tempting combination for an outing in the wild nature, so we took bus 15 to Mosfellsbaer (a small township north on the way to Akureyri). This community is basically enclosed by mountains and fells, and it has a true small town spirit. Mosfellsbaer seemed less affluent than the other satellite towns to Reykjavík – it’s easy to detect the income level by looking at the supermarkets. They had only Bónus and Krónan – the screaming yellow thrift stores. Funnily enough, the landmark building in the community seemed to be the brand new KFC restaurant, where we also strayed. (It was my second visit to KFC ever, the first one happened in the summer on Kingston campus on Jamaica. I still am not convinced.)

From Mosfellsbaer there was another bus to Laxnes (even the place has been named after the famous author) but it only drove four times a day on Saturdays. We had to wait three hours for the next one. First it didn’t seem like a worthwhile wait, but then I decided to go for it, as it didn’t seem likely that we’d bother all the way up again during this trip. In three hours, we did KFC, Kronan and a video store café, which had a true tacky arctic small town stickiness to it. The tables were covered with strawberry-patterned wax tablecloths, the waitress was wearing a tracksuit and the only reading available was Seytt og heyrt (Seen and Heard). I was also wearing tracksuit bottoms, because I had run out of all other wearable trousers. I have also started practicing my Icelandic through trashy mags, so I had already purchased the number and keep it happily on the kitchen table. It’s funny how Icelandic celebrities also look like pigs when drunk. However, if compared to the assembly line of KFC, the video store café was in its own way a truly unique experience. Whole families were having lunch there, and the atmosphere was yet quite un-globalized.

We only got to Gljufrásteinn fifteen minutes before closing time. I tried to ask humbly, and the woman working at the desk was sympathetic because of our honest efforts to get there, so we were still allowed a tour in the house, though not a full one with the audiotapes.

It was the second home museum I visited this year. The first one was Bob Marley’s in Kingston in the summer. Both men’s wives are still alive, and the families are somehow involved in the running of the businesses. The entry to the Laxness museum was however about ten times cheaper than to the Marley one. So the similarities almost end there. But Bob’s house did have the same kind of feeling of carefree living as did Halldór’s. In neither of the places one had a feeling of stepping in a museum, and both places had very modest kitchens. Halldór had a bit more bling bling in the house than Bob: there was a very fancy swimming pool in the garden overlooking the mountains, creating the same kind of “edgeless” experience as the boutique hotels are nowadays offering in more tropical destinations than Iceland.

Halldór’s house was filled with expensive statues from around the world, and most of the furniture seemed to be designed by Arne Poulsen. The views to the mountains were breathtaking to the extent that I was not sure if I could have taken it as a daily working environment. Too much beauty can also dull the senses. He used to write standing up with a pencil, all the time while writing he would walk around in the study. It was fantastic to see the working space, as an example of how one can arrange a day devoted to writing.

Although the visit to the house was short (yet the poor woman had to stay there overtime because of us), I left the building with a sense of fulfillment. We stayed on the premises for a while, walking on Halldór’s paths, crossing streams, sitting on stones risking “pee disease”, looking for trolls and elves. The neighbour’s dog accompanied us. All the cats and dogs in Iceland are allowed to roam free. Our packed dinner from Krónan was however too frozen to be enjoyed outdoors. We could only think of having the Kókómjölk.

The visit ended with an adventurous Halldór Laxness Hike. As the next bus to Mosfellsbaer was due in two and half hours and Laxnes was not exactly a village but a remote concentration of perhaps ten private houses, it was impossible to stay there waiting for transportation. I also decided not to take a taxi this time. So we decided to walk back. We estimated the distance to be five-six kilometers. The views were definitely worth the effort, as long as there was still some light. There were many horse stables on the way back, so the kids were enjoying themselves, shooting photos of each horse they saw. There was a proper asphalt path for pedestrians, but at times it was dangerously icy. The ice slowed down the hike remarkably. It took us two hours to walk the way that without the ice might have taken only an hour.

Although in Finland one is totally used to walking on ice at least four months in a year, the Icelandic ice seems different. Or the roads are constructed differently. The pavements are bumpier and one feels like a senior citizen or a lame duck out there. They don’t bring any sand on the ice, or at least haven’t done so far. So walking is definitely at your own risk. Yesterday the two of us fell down three times. No bones were broken, but there were some tears. I am now thinking of investing in bus cards. But there’s a chance that the snow will still melt.

Lumi tuli jo

Eilen se tuli, antamatta laimeintakaan merkkiä tulostaan. Olin kielikurssin jälkeisellä pakollisella drinksulla Celtic Cross-pubissa Hverfisgatanilla, kun yhtäkkiä taivaalta alkoi sataa pilvitolkulla valkoista. Joillekin kurssilaisista näkymä oli elävä runo, toisille kirottu arkielämän hankaloittaja. Ikävä kyllä kuulun jälkimmäiseen kastiin. Minua rasittaa, jos lumi on läsnä jo ennen puoliväliä tätä reissua, sillä se tietää ylimääräisiä kustannuksia, toppavaatteita ja moonbootseja ja sen sellaista.

Päästyäni kotiin eilen illalla naapurin kissa Sokrates oli taas kotiutunut meille tuuletusikkunan kautta. Päätin palauttaa sen emännälleen sisäkautta varmistaakseen, ettei se joutuisi yöksi hankeen. Naapuri kertoi, että ainoa kauppa, jossa myydään kohtuuhintaisia lasten toppavaatteita on Hagkaup Kringlanin ostoskeskuksessa, muualta ei kannata edes yrittää. Kringlan on noin viiden kilsan päässä täältä, keskellä-ei-mitään. Pitää olla loistava syy jaksaakseen matkustaa sinne tavallisena arki-iltana julkisilla. Juuri nyt en jaksa. Ehkä ensi viikolla tai ensi kuussa.

Tänään oli vapaapäivä, koska lapsilla oli kouluissa vanhempainvartit eikä opetusta lainkaan. Iltapäivällä päätimme mennä katsomaan, olisiko sataman halpahallissa Europrisissä saatavilla mitään talvivaatteita. Kävely sinne oli naparetki, vaikka ei edes tuullut mitenkään erityisesti. Arktinen kylmä vain iskee suoraan luihin ja ytimiin, ilman pidempiä selityksiä. Reykjavíkia ympäröivät vuoret näyttävät aivan Grönlannilta tässä uudessa valkoisessa valossa.

Europrisin valikoima oli surkuhupaisa, kaikki jo valmiiksi saumoista ratkennutta ja laatuun suhteutettuna astronomisen kallista. Jopa Jyväskylän lähistöllä olevasta Jyskän varastovalinnasta olisin löytänyt paremmat kuteet koko perheelle. Ylistyslaulu Suomen halpahalleille…

Onneksi löysimme satamasta toisen halpaliikkeen, outlet-kenkäkaupan, joka möi suurimman osan tuotteista 500-2000 kruunun hintaan. Ostimme kolme paria kenkiä 2000 kruunulla (alle 15 egeä nykykurssin mukaan). Kaksi paria ovat Reykjavik X18-merkkisiä, mitä tahansa se tarkoittaakaan. Yhdet Doc Martens-tyyppiset, yhdet jokasäänkengät ja yhdet peruslenkkarit.

Hassua, että perheessämme kaikilla alkaa olla noin saman numeron kenkä, joten voimme tarvittaessa tehdä luovia vaihtokauppoja. Tiedän, että itse jään tässä porukassa pienijalkaisimmaksi. Ehkä sitten perin kaikki lasten kengät omaan käyttööni, kun he kasvavat pareistaan ulos. Liikkeessä oli myös uskomattomia intialaistyylisiä krumeluurikenkiä, jotka tekisivät ainutlaatuisen vaikutuksen töissä Tampereella Pinni B:ssä (tai tulevassa Sähkötalossa), mutta pidättäydyin houkutuksesta toistaiseksi. Kun niitä sitten myydään paljousalennuksella kolme yhden hintaan, saatan sortua ja laittaa kavereille kanssa.

Täällä varpaat ajattelevat käytännöllisempiä ajatuksia kuin pää ja aivopoimut. Tai joku kumma elin kuten sydän. Yleensä tilanne on toisin. Syvässä etelässä asuessani jalkani äänestäisivät hullutusten puolesta, vaikka pää tai sydän sanoisivat toisin. Täällä jalat äänestävät lämmön, valon ja turvallisen kotiinpaluun puolesta. Se on loppupeleissä ainoa oleellinen asia – päästä kotiin yhtenä kappaleena. Siis näin päin täällä, missä tuuli pieksää ihmisen paljaaksi krumeluureista ja ornamenteista.

No need for those diamonds in the soles of her shoes…